Cut Hands – Black Mamba
Susan Lawly
79 Melko ikävää musiikkia soittavan ja ikäviä ideologioita julistavan voimaelektroniikkayhtye Whitehousen päämies William Bennett on myös suuri afrikkalaisen kansanmusiikin ystävä ja itseoppinut voodooharrastaja. Yllättääkö tämä ketään? Tuskin. Enemmänkin se herättää kysymyksen, ovatko William Bennett ja nämä kaikenkarvaiset boydricet, davidtibetit ja douglaspearcet lopulta vain kosolti vanhaa rahaa perineitä eksentrikkoja, joilla on aivan liikaa aikaa käsissään. Black Mamba nimittäin on jälleen yksi tummanpuhuva kokeilu, joka ei taatusti tuota postimyynnitse levyjään myyvälle tekijälleen penniäkään, mutta saa kyllä sisäänpäinkääntyneimmät nörtit virtsaamaan hunajaa ja palvomaan ikoniaan. Parhaiten Black Mambaa kuvailisi heimoinstrumenteilla soitetuksi industriallevyksi. Tekstuurien orgaanisuus tuo myös mieleen Scott Walkerin teosten pimeät tunnelmat – tai Whitehousen arkkivihollisbändi Death in Junen siirtomaapiknikin. Kiehtovimmillaan Black Mamba onkin kuin Leni Riefenstahlin Yoruba-valokuvien sarjat: kiehtova ja samalla epäilyttävä teos. (Joni Kling)
Delay Trees – Doze
Soliti
78 Dozen ensimmäinen tahti kestää nelisen sekuntia. Siinä ajassa levy ehtii kertoa itsestään kaiken olennaisen. Kakkosalbumillaan Delay Trees sukeltaa yhä syvemmälle raukeaan mutta korkeataivaiseen dreampop-maailmaansa, jossa kirkkaat kitaralinjat punaavat maiseman ja rummun raukeat lyönnit pysäyttävät ajan. Yhtye ei ole tinkinyt melodioidensa tarttuvuudesta, mutta se on kätkenyt ne verkkaan avautuvien tunnelmakaarien taakse. Vaikka levy kuulostaa aluksi yksitotiselta, paljastuu sen uumenista ajan mittaan tukuittain tyylitajuisia yksityiskohtia, perustellusti kehittyviä kappalekokonaisuuksia sekä suurisydämistä soitantaa. Purppurapilvissä kelluvan musiikin pinnalla Rami Vierulan ääni soi kiehtovan arkisesti, ikään kuin muistuttaakseen että laajoista kuvaelmistaan huolimatta Delay Trees on sittenkin vain pienen maan pienestä kaupungista ponnistava yhtye, jolle vähäinenkin musiikki on elämää suurempaa. ”Through the silence he hums a melody that no one can lose”, tunnelmoi Vierula Dream Surferilla, eikä voisi tiivistää yhtyeensä olemusta paremmin. (Hannu Linkola)
Steve Hauschildt – Sequitur
Kranky
81 Steve Hauschildt kuuluu amerikkalaiseen ambient-droneyhtyeeseen Emeraldsiin, jonka asteittainen siirtyminen kohti melodisempaa ja rytmikkäämpää ilmaisua ei tuoreen ja valitettavan mitäänsanomattoman Just to Feel Anything -albumin ole sujumassa aivan kivuttomasti. Uuden albuminsa perusteella Hauschildtista onkin kehittynyt emoyhtyettään monin verroin kiinnostavampi artisti. Sequitur pulputtaa kutsuvasti ja naivistisesti kuin Jean Michel Jarre 1970-luvun merkkipaaluillaan Oxygenellä ja Equinoxella ja höystää melankolista electronicaansa romanttisilla smoothismeilla, jotka heijastelevat 10cc:n ja Stevie Windoodin partavedentuoksuista AOR-estetiikkaa. Hieno levy, joka saa toivottavasti ilmeiset esikuvat Airin ja Sebastien Tellierin kalibroimaan kompassinsa ja kääntämään avaruuslaivansa nokan oikeaan suuntaan. (Antti Lähde)
Tiiu Helinä – Veli
El Camino
84 Helinä Tannerin ääni on niin kuulas ja etäinen, että välillä siihen kaipaisi jopa enemmän vivahteita. Ensikuuntelulla hennon laulannan ja elektronisina pulppuavien, nykivien taustojen synnyttämä viileys tuntuu etäiseltä suhteessa kansanmusiikin elementeistä kertomuksensa poimivien laulujen rillutteleviin ja vanhahtaviin sanoituksiin. Kaiken jyrkimmin tämä asetelma korostuu kappaleella Metsuri, jonka tukkijätkäily-melankolia ei tunnu millään kohtaavan hauraan tulkinnan kanssa. Kyse on kuitenkin taikatempusta, joka paljastaa useammalla kuuntelulla koko vieraannuttavuuden johtuneen omista musiikinkuuntelijan tottumuksista. Tämä on tuoretta, vanhaa ja uutta niin lumoavasti yhdistelevää musiikkia, että siihen täytyy totutella tovi. Ja kun niin tekee, tulee huomanneeksi, että Veli on yksi tämän vuoden kotimaisista mestariteoksista. Etenkin jousien maustama, hiljalleen kasvava Sataa on haikeuden pienieleinen sinfonia. (Juuso Janhunen)
Of Montreal – Daughter of Cloud
Polyvinyl
69 Of Montrealin levyjen muuttuminen julkaisu julkaisulta Three Stooges -sketseiksi voi olla faneille rankkaa. Jossain taustalla naururaita pyörii edelleen, mutta tiedämme tarkalleen, missä vaiheessa Curly nostaa Moen peruukin tai kalauttaa tätä nuijalla. Samat turvalliset temput ovat vuosien saatossa alkaneet leimata Of Montrealia. Daughter of Cloud on sekavahko kokoelma harvinaisuuksia, jota kuunnellessa lähes jokaisen kappaleen ensimmäiset nuotit ilmiantavat kyseessä olevan tutun yhtyeen. Kevin Barnesin suosikkityylilaji on kaaos, jota hän toki hallitsee ihailtavasti. Ehkä hänen kaaoksensa on jo liiankin hallittua, jotta hänen todella voisi sanoa riskeeraavan itsensä alttarilla. Yllättävämpiin hetkiin lukeutuukin Buffalo Springfield -versiointi Expecting to Fly. Suurin osa materiaalista kuitenkin kuuluu tuttuun tasalaadukkaaseen Of Montreal -tyyliin, jossa tuntuu albumeilta pudotetulle ainekselle ominainen kehittelyn niukkuus. Tässä vaiheessa yhtye on tehnyt pitkän uran ja alkaa näyttää siltä, että sen kehityskaaren päätepiste todellakin oli Hissing Fauna Are You the Destroyer. Tuo albumi säilyy edelleen vertaansa vailla olevana voimannäyttönä, sillä se pakotti kuulijansa tekemään jatkuvasti hypoteeseja. Daughter of Cloud pakottaa kuulijansa tekemään korkeintaan yleistyksiä – ja yleistykset enteilevät indierockin loppua: Of Montreal on alkanut tuntua sirkukselta, jossa enää vain esiintyjillä on hauskaa. Heidän kuolinnaamioidensa takaa siitäkään ei voi olla varma. (Joni Kling)
http://www.youtube.com/watch?v=E9pC4mMc678
Timo Rautiainen & Neljäs Sektori – Kunnes elämä meidät erottaa
Johanna Kustannus
58 Timo Rautiainen on umpikujassa. Kaikkia hänen nykyisiä tekemisiään verrataan Trio Niskalaukauksen mainetekoihin. Eikä se ole mikään ihme, sillä olihan kokoonpano vuosituhannen alussa Suomen suurimpia yhtyeitä. Kunnes elämä meidät erottaa -levyllään Rautiainen ei edes yritä paeta Trio Niskalaukauksen varjoa. Musiikillisesti albumi on suomirockin puolelle kallistuvaa kevytmetallia, tekstien mustavalkoinen maailmankuva on kunniakysymyksineen kuin 1950-luvulta. Rautiaisen itsensä lisäksi sanoituksia ovat kynäilleet YUP:n riveistä tunnetut Valtteri Tynkkynen ja Jarkko Martikainen. Esimerkiksi Yhden miehen ylivoima on sisällöllisesti kuin teospari Trio Niskalaukauksen Nyt on mies! -hitille. Kunnes kuolema meidät erottaa puolestaan pyörittää samaa ajatusleikkiä kuin White Liesin To Lose My Life. White Lies vie tässä kamppailussa Timo Rautiaista 3–0. Kunnes elämä meidät erottaa on keskinkertainen albumi, koska Rautiainen ei ota riskejä. Maailma on muuttunut, mutta Rautiainen seisoo toinen jalka yhä vuoden 2001 Nummirockissa. (Tuomas Kokko)
Särkyneet – Kaupungin kutsu
Combat Rock Industry
86 Kaupungin kutsu on niitä levyjä, joihin rakastui ennen kuin niitä oli oikeastaan edes kuullut – nimittäin levykaupassa. Jossain vaiheessa kesken hyllyjen selaamisen sitä vain havahtui ihmettelemään, että mikäs kumma täällä oikein soi – ja että kylläpäs kuulostaa hyvältä! Yleensä kun näin käy ja levy tulee ostettua, ei se enää kotiin kiikuttamisen jälkeen kuulostakaan niin erikoiselta. Fiilis ei herää, tilannetta ei voi toistaa. Mutta Kaupunkien kutsu, se vain paranee kuuntelu kuuntelulta ja luo riemastuttavaa tunnelmaa vaikka läppärin kaiuttimista luukuttaisi. On hyvin vaikea sanoa, mikä levyssä vetoaa – Milla Härmän teeskentelemättömän rosoinen laulutyyli ja tuottaja Lauri Elorannan loihtima rämisevä kurkkupurkkisoundi nyt ainakin. Särkyneet soittaa hyvin tavanomaista ja vanhakantaista punkpoppia, tai rautalankaiskelmään suuntaan kumartavaa “uutta aaltoa”, kuten tällaista joskus kutsuttiin. Kollaa kestää ja Kumman Heppu nousevat mieleen, mutta ennen kaikkea nahkatakit, 1980-luvun nakkikioskit ja talvipakkasilla minihameissa värjöttelevät sifonkihuiviset Dingo-tytöt – pikkukaupungin henkeä huokuvissa lyriikoissa mainitaan muun muassa “raviradan parkkipaikka”. Melodisesti Kaupungin kutsu on priimaa; ei haittaa, vaikka Tyttöjä säälittää lainaa Buzzcocksia ja Itke ei pöllii jopa Hair-musikaalia. Kumpa (sic) kaikki levyt olisivat näin ihania! (Antti Lähde)
Zombie Zombie – Rituels d’un nouveau monde
Versatile
60 Zombie Zombiesta kertoo paljon, että se versioi kaksi vuotta sitten ep-levyllisen edestä John Carpenterin elokuvasävelmiä. Yhtä paljon pariisilaisduosta – ja sen mielikuvituksettomuudesta – kertoo, että toisen albuminsa päätteeksi se versioi New Orderia. Zombie Zombie ei kenties ole maailman lahjakkain yhtye, mutta parhaimmillaan, kuten kuulentofiiliksiä kraut-hypnoosiin ja jazzrumpalointiin yhdistelevällä Black Paradisella, sen sympaattinen harrastustoiminta poikii ihan hauskoja tuloksia. Jos siis ajatus köyhän miehen gootti-Airista jammailemassa chicagolaisessa tehdashallissa jonkun kakkosdivisioonan postrock-bändin (esim. Trans Am) kanssa viehättää, uskaltaa Rituels d’un Nouveau Monden lupaukseen juhlavuudesta, hypnoottisuudesta ja jännittävistä maailmoista uskoa. (Antti Lähde)
