sMinikritiikit, vko 38: Franz Ferdinand, Disappears, King Krule…

Disappears – Era

Kranky

61 Disappearsin chicagolaisuus rinnastuu toistuvasti kaupungin monokromaattiseen musiikkiperinteeseen. Steve Shelleyn lyhyt vierailu (rumpujen takana nykyään Noah Leger) herätti toiveen Sonic Youth -laastarista. Yhtyeen keski-ikä puolestaan voi aiheuttaa vertailuja 1990-luvulla kukoistaneisiin kuka-muistaa-alternative-bändeihin. Vuoden 2012 hienon Pre Language -levyn saamasta huomiosta huolimatta Disappearsia on pitkälti määritelty toisaalle viittaamalla. Bändin vertailu muihin, tunnetumpiin tekijöihin ei loppune tämänkään albumin myötä. Heidän treenikämppänsä hikinen ilma on varmasti vaihtoehtorockin klassikkolevyjen huolella kyllästämää, paksua ja hankalaa hengittää. Se yksistään ei riitä. Era ei vakuuta omalla soundillaan, vaan tuntuu yhä kokoelmalta muualta napattuja elementtejä, vanhojen fanipoikien bändisoitolta: kitarat murisevat angstia, maailma on synkkä kuin Raymond Chandler -dekkarissa. Disappears jatkaa karismaattista, ajoittain rujosti kaunistakin, mutta edelleen hahmotonta seikkailuaan kolkossa teräskaupungissa. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Dunckergatan – Hidastu

Creative Commons

68 Helsinkiläinen Dunckergatan tarjoaa debyyttijulkaisullaan alakuloista ja minimalistista elektronista musiikkia. Niin hyvässä kuin pahassakin Dunckergatanin voisi uskoa muun muassa Ceebrolisticsia, Julma-Henriä ja Eevil Stöötä tuottaneen RoopeK:n uudeksi projektiksi, vaikka se ei sitä ole. Esimerkiksi Sademies on kuin kymmeneksi vuodeksi pöytälaatikkoon jäänyt Murmurecordings-raita. Levyn instrumentaalikappaleilla musiikin minimalistisuus uhkaa kuitenkin kääntyä itseään vastaan. Heikoimmillaan kappaleet jäävät vain aihioiksi, joissa yhtä ja samaa teemaa varioidaan nelisen minuuttia. Vaikuttavimmin Dunckergatanin riisuttu tuotanto toimii vierailevien artistien kanssa. Siksi Tiiu Helinän kanssa tehty päätösraita 01.11.011 nousee levyn selkeäksi kohokohdaksi. (Tuomas Kokko)

Franz Ferdinand – Right Thoughts, Right Words, Right Action

Domino

74 Franz Ferdinandin kolmas albumi Tonight (2009) oli sen luokan pannukakku, että melkein minkälaista muotopuolta viritystä tahansa olisi sen jälkeen voinut hehkuttaa skottibändin paluuna ruotuun. Aivan bändin nimettömän esikoisalbumin (2004) tai edes You Could Have It So Much Betterin (2005) hehkua Right Thoughts Right Words Right Action -albumissa ei – tietenkään – ole, mutta Franz Ferdinandin kolmanneksi parhaan albumin tittelin se vie aivan mahdottoman selvällä marginaalilla. Levystä huomaa, että tällä kertaa kertaa yhtye ei ole halunnut jättää mitään sattuman varaan. Kappaleet on sävelletty ja sovitettu erittäin huolellisesti – jopa niin huolellisesti, ettei bändin esikoisalbumilla hurmanneesta hienostuneisuuden ja välinpitämättömyyden yhdistelmästä ole enää tietoakaan. Napakasta kymmenen kappaleen kokonaisuudesta nousevat esiin dynaaminen new wave -sahaus Treason! Animals sekä hersyvään ”I am the cruelest man you have ever known” -rallatukseen huipentuva Stand on the Horizon. Osaa kappaleista, kuten melkein-nimibiisiä Right Actionia, vaivaa tietynlainen pakotettu riehakkuus, hetkittäin toisaalta kuulostaa siltä, ettei Alex Kapranosia hirveästi nappaa. Kokonaisuutena levystä jää kuitenkin positiivinen kuva, vaikkei se läheskään nimensä veroinen absoluuttisten onnistumisten ilotulitus olekaan. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Arto Järvelä & Kaivama – s/t

OArt

67 Järvelöiden viulukööristä eniten ”ai onks se soittanut tässäkin” -reaktioita herättävän Arton ja amerikansuomalaisen Kaivama-duon yhteislevyä kuunnellessa huomaa ajattelevansa kahta asiaa: amerikansuomalaisuuden sijaan tämä on lähempänä skandinaavista sävelkieltä, ja ihan kuin tämä olisi kuultu joskus aikaisemminkin. Sitten hakeutuu etsimään syytä omasta itsestään: reaktioni kielii vain pop-kuuntelijan harjaantumattomuudesta, onhan pelimannimusiikkia opittava kuuntelemaan oivaltaakseen nyanssit. Vaan kuulostaapa tämä silti vähän yllätyksettömältä. Järvelä sekä viulisti Sara Pajunen ja kitaristi-harmonisti Jonathan Rundman soittavat letkeän jamittelevasti ja tunnelma on lämmin kuin puutalon nurkassa rätisevä takka, mutta mitään suuria musiikillisia oivalluksia tämä kohtaaminen ei synnytä. Suuri osa materiaalista on trion omaa, joten ehkä amerikansuomalaisuutta kaipaava mieli haluaisi enemmän traditionaalisia tulkintoja minnesotalaisista metsistä tai michiganilaisten järvien rannoilta? Pari sovitusta virginialais-alavieskalaisen Frank Hietalan repertuaarista löytyy, mutta ne kaipaisivat riuskempaa otetta, jota onneksi löytyy jälkimmäisen loppupuoliskolta. On mukana muutama oikein hienokin esitys, kuten Pajusen progesävellys Blooming Prairie ja Järvelän Aamuyön valssi. Nekin soivat melko lauhkeasti, mutta kasvavat sävellyksinä kauniin lyyriksiksi. (Mikael Mattila)

Esko Järvelä Epic Male Band – s/t

Sibelius Academy Folk Music Recordings

74 Paperilla Järvelän klaanin uudemman polven viuluikonin sooloprojekti huolestutti: päälle kolmekymppisenä hän oivalsi, ettei ollut soittanut koskaan rockbändissä ja kokosi siksi ympärilleen bändin, joka soittaisi lujaa ja rosoisesti ”thrash folkia”. Ideahan ei sinällään ollut huono, mutta jo yltiömacho nimi sekä pari ennakkobiisiä kielivät pikemminkin sellaisesta eturauhasmusiikista, jota Snekka oli jo vaihtelevin tuloksin väsännyt ja joka ei ole ”thrashin” suuntaan sylkäissytkään. Ja sellaistahan tämä vähän on, mutta ei alkuunkaan hassumpaa. Vaikka soundin rujous onkin samaa luokkaa kuin tyynyn hutkiminen syömäpuikolla, on levyllä oikeastaan aika monta hyvää biisiä. Samoin yleistunnelma on pöhöttyneen sijaan innostunut ja sopivasti itselleen naurava: esimerkiksi soolotiluttelu Limburger on kuin vastine Van Halenin Eruptionille, ja voisi itse asiassa olla vieläkin röyhkeämpi. Wunderbaumgartner mutkittelee huilun ja viulun kannattelemana silmänkantamattomiin avautuvilla viheröillä, joiden avaruutta vielä korostavat raikkaat jousisovitukset. Samanlaista kirkkautta löytyy Blue Mountains Polskasta, vaikka se kuulostaakin vähän Tsuumi Sound Systemin ylijäämämateriaalilta. Kieltämättä Järvelä on aina maalannut melko suppealla sävelpaletilla, mikä kuuluu myös tällä soolodebyytillä. Samalla muutama sävellys venähtää ylipitkäksi. Itseoikeutettu päätösraita Epic Theme rakentelee itseään sentään boleromaisen juhlavasti. Positiivinen yllätys. (Mikael Mattila)

King Krule – 6 Feet Beneath the Moon

XL Recordings

90 Archie Marshall hörisytti korvia jo syksyllä 2010, jolloin hän julkaisi kuudentoista vuoden kypsässä iässä esikoissinglensä Out Getting Ribsin. Tuolloinen taiteilijanimi Zoo Kid on sittemmin vaihtunut King Kruleksi, jona Marshall ehti julkaista yhden ep:n ja kaksi singleä ennen elokuussa, 19-vuotissyntymäpäivänä, ilmestynyttä esikoisalbumia. Vaikka alusta asti on ollut selvää, että Marshall on poikkeuksellinen lahjakkuus, on 6 Feet Beneath the Moon sittenkin suorastaan mykistävä saavutus; ani harvoin kuulee kokonaista albumillista uutta musiikkia, joka erottuu näin selvästi kaikesta muusta tarjonnasta. King Krulen konsepti – hylätyssä teollisuushallissa hypähteleviä garage-rytmejä puksuttava rumpukone kohtaa pehmeästi jazzkitaraa sormeilevan ja omituisesti mölisevän brittiteinin – ei ole ilmeisin, eikä välttämättä edes erityisen houkutteleva, mutta se viettelee puolelleen välittömästi. Miksei kukaan ole aikaisemmin keksinyt yhdistää Django Reinhardtia ja Burialia? 6 Feet Beneath the Moonin neljästätoista kappaleesta viisi on julkaistu Zoo Kidin pienipainoksisella U.F.O.W.A.V.E.-kokoelmalla (2011), mutta lupauksia herättäen vain yksi niistä (freejazzin ja agenttisoundtrackien hengessä friikkaava A Lizard State) kuuluu levyn ehdottomaan parhaimmistoon. Jopa tanssittavan Border Linen ja raukean Neptune Estate -balladin kaltaiset herkut todistavat Marshallin vain kehittyneen entisestään ja saavat odottamaan King Krulen kakkosalbumia vesi kielellä. Mutta antaa kaverin nyt viettää ensin 20-vuotissyntymäpäiviään. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Anne-Mari Kivimäki – Aikapyörä

Kihtinäjärvi Records

85 Tämän hetkein kuranteimpiin perinnesoittimiin jouhikon rinnalle on hiljalleen noussut kaksirivinen haitari. Antti Paalanen on jalostanut eteläpohjalaista kaksirivisambientia jo parin levyn ajan, ja nyt Puhti-duosta tuttu Anne-Mari Kivimäki tekee samaa itärajalla, välineenään paikallinen nuotka-haitari. Visiot ovat suuria, mikä on yksinomaan hyvä: Suistamo-nimellä kulkeva tohtorintutkinto tulee kattamaan viisi konserttia, jotka sotkevat vanhoja ja uusia melodioita kaikenlaiseen kokeelliseen hanurivoimisteluun Kivimäen ”perinnelaboratoriossa”. Aikapyörä ja pirunpeli oli niistä ensimmäinen, joka keskittyi suistamolaisen pelimannin Ilja Kotikallion elämään ja äänitteisiin. Levyltä kuulee, että Kivimäki tosiaankin on sanojensa mittainen: Aikapyörän äänimaailmasta tulee nimittäin välillä mieleen Burialin introvertti nakutus. Ja siinä on melko vähän mitään väärää. Elektropulputukset on loihtinut Eero Grundström, joka saa tummat biitit kuulostamaan siltä kuin ne olisivat kautta aikain olleet haitarin tahdinantajina. Suvannoissa karjalaisen kurtun parkuna ulottuu yksinäisestä nyyhkytyksestä raivoisaan mesoamiseen ja välillä Kotikallio tarinoi rahisevasti haudan takaa. Ja kun levylle on saatu vielä niinkin hillitön hittibiisi kuin Kankkuspäivästä Karjala, saattaa vuoden kansanmusiikkijulkaisun arvonimi olla lähellä. Parasta etnoteknoa sitten Ruumenin. (Mikael Mattila)

Minks – Tides End

Captured Tracks

83 Minks tekee asiat helpoimman kautta. Newyorkilaisyhtye todistaa, että tehdäkseen erinomaista musiikkia, ei tarvitse välttämättä keksiä uudelleen sen paremmin pyörää kuin jotain monimutkaisempaakaan hilavitkutinta. Tides End -albumin yhteydessä ei tarvitse käyttää sellaisia adjektiiveja kuin uhkarohkea, vivahteikas tai kunnianhimoinen: Shaun Kilfoyle ja Amalie Bruun ovat tyytyneet säveltämään nättejä, yksinkertaisen toimivia popmelodioita, jotka he ovat kuorruttaneet New Orderilta pöllityillä kitara- ja bassomelodioilla ja miljoonaan kertaan kuulluilla syntetisaattorisoundeilla. Lopputulos on samankaltainen kuin oman Burning Heartsimme taannoinen Extinctions: tavallisen ihana popalbumi, jota on mahdottoman mukava kuunnella. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!