Minikritiikit, vko 35: Ty Segall, Jagwar Ma, CFCF…

CFCF – Music For Objects

Paper Bag Records

81 Pari vuotta sitten newyorkilainen Oneohtrix Point Never -artistinimeä käyttävä Daniel Lopatin julkaisi runsaasti blogijulkisuutta saaneen Replica-albumin. Lopatinin musiikki kuulosti siltä kuin hän olisi valvonut yökausia hieltä tuoksuvassa autotallissa pelaten Cyberpunk 2020 -roolipeliä. Kanadalainen Michael Silver, eli CFCF, on musiikillisesti kuin Lopatinin velipuoli. Mutta siinä missä Lopatin on käyttänyt vapaa-aikansa katsellen VHS-kaseteilta 1980-luvun scifi-elokuvia, Silver on mitä luultavimmin opiskellut matematiikkaa. Silverin Music For Objects –ep on sisäsiistiä, mutta yksityiskohtia pursuavaa elektronista äänimaisemaa. Kirurgintarkasti leikattuja looppeja säestävät marimban helinä ja pianomelodiat. Hetkittäin Music For Objects uhkaa vajota hissimusiikiksi, mutta avausraita Glassin kaltaiset kappaleet tekevät siitä yhden kuluneen kesän kiinnostavimmista ep-julkaisuista. (Tuomas Kokko)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jagwar Ma – Howlin

Marathon

66 Jagwar Ma kääntää kelloa reilut kaksikymmentä vuotta taaksepäin ja ottaa suunnan Manchesteriin – aikaan, jolloin puntit olivat leveitä ja rytmit letkeitä. Australialaisyhtyeen esikoisalbumi on kehuttu pystyyn ja käynyt kaupaksikin. Uudesta baggy-klassikosta ei kuitenkaan ole kyse; levyltä ei löydy toista täysosumaa huumaavan The Throw -singlen rinnalle. Jagwar Ma on yhtye, jota on mukava kuunnella mutta josta on vaikea saada otetta. Onko bändi se moppitukkien partio, joka kiskoo hihastaan Let Her Gon kaltaisia vaivattomia sixties-pophittejä, vai se itsensä Beach Boysilla ja Screamadelicalla ravinnut hippiretkue, joka Come Save Mella heittää haasteen Animal Collectivelle? Vai kenties se epävarmasti rockin ja elektron välisellä nuoralla tasapainotteleva wannabe-Chemical Brothers, joka kuulostaa parhaimmillaankin vuonna 1998 julkaistulta remix-kokoelmalta brittipophittien big beat –versioita? Niin, Noel Gallagher on fani. Tietenkin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Ty Segall – Sleeper

Drag City

71 Sleeperin nimikappaleen helistessä kuulokkeista tunnelma on välittömästi jossain Nights in White Satinin ja Hurriganesin I Will Stayn välimaastossa – aiemmin bensaa liekkeihin lisännyt garagepunkkari on siis tehnyt kornin rajoja lähentelevän nuotiokitaralevyn, mutta kokemus on silti voimakas remuavan kaljankittaajan viidenpennin tunnespektrin ehdottomuutta henkien. Mukana on Bon Iverin metsämökin (tai autotallin) rustiikkisuutta, toisaalta myös peribrittiläistä folk-koristelua. Ei yllättävää, kun tietää artistin Pink Floyd -viehtymyksestä. Ty Segall on tällä kertaa pystynyt enempään kuin (lopulta melko matalalta aidan ylittävään) suoraviivaiseen Kalifornia-sekoiluun, mutta lopulta Sleeper osoittautuu vain kokoelmaksi lauluja. Uusi, seestyneempi Ty Segall vaikuttaa yhä hienolta tyypiltä: Sleeper-levyn mainosklipeissä Segall tekee, mitä muutakaan, kuin nukkuu sohvalla. (Joni Kling)

http://www.youtube.com/watch?v=DIdtoB9wUIQ

White Hills – So You Are… So You’ll Be

Thrill Jockey

45 White Hills oli jossain vaiheessa hauska yhtye. Frying on This Rock -albumi tarjosi viime vuoden jylhimmän meteliodysseian modernin space rockin tyylilajissa. Swans– ja Sonic Youth -tuottaja Martin Bisin ohjauksessa syntynyt So You Are… So You’ll Be on kuitenkin pettymys. Se sisältää kourallisen bändin ydinosaamaa jälkipoltinrockia mutkattomassa sähkökitaratranssissa eteenpäin kuljetettuna – vauhti ei missään vaiheessa kiihdy yhtä intensiiviseksi kuin Frying on This Rockilla. Eritoten biisien tehoa kuitenkin syö kappaleisiin ja niiden väliin interludimaisesti ahdettu, täysin turha, huonolla tavalla vanhentuneen scifileffan tyylinen ”avaruusromu” ja The Internal Monologuen kaltaiset instumentaaliraidat. Lyriikkaa sisältäessäänkin White Hillsin jamit venyvät kestämättömän pitkiksi ja usein sanoitukset koostuvat otsikon rytmisestä toistelusta. Kaoottinen kokonaisuus summaa hyvin sen, kuinka psykedeelistä rocklevyä ei pidä tehdä. Saman demonstraation suoritti moni yhtye jo 1960-luvulla tarpeeksi monta kertaa. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Daniel Wohl – Corps Exquis

New Amsterdam

78 Ranskalaisen Daniel Wohlin esikoisalbumi on yksi lystikkäimmistä modernin klassisen piirissä syntyneitä levyjä, jotka ovat nostattaneet edes jonkinlaisia laineita populaarimusiikin kentällä. Corps Exquis on viisihenkisen Transit-orkesterin (klarinetti, viulu, sello, piano, lyömäsoittimet) esittämä, mutta sillä soivaa musiikkia on hetkittäin hyvin vaikea uskoa ihmisten soittamaksi. Perinteisimpinä hetkinään, kuten päätösraidalla Corpus (jolla vierailee Julia Holter), musiikki on yllättävänkin romanttista, mutta vallattomaksi ja atonaaliseksi heittäytyessään suorastaan riemastuttavan kekseliästä pulputusten, vingahdusten ja lonksutusten ristitulta. Vaikeasti ymmärrettävää äänitaidetta Corps Exquis ei ole: ennemminkin se kutsuu luokseen kuuntelemaan, mitä kummallista sillä on tarjottavanaan. Kuuntelen yhä mieluiten Hauschkaa, jos haluan nauttia avantgardeni kauniin ja kontrolloituna, tai Colin Stetsonia, jos kaipaan kuritusta sisuskaluilleni, mutta leikkisinä hetkinäni taidan jatkossa turvautua Daniel Wohliin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Young Fathers – Tape Two

Anticon

82 Indie-hiphopin klassikkolevy-yhtiön Anticonin kiinnittämän Young Fathersin juuret ovat Liberiassa, Nigeriassa – ja Skotlannissa. Trion ilmeisin hengenheimolainen on kuitenkin Brooklynistä, nimittäin TV on the Radio. Edinburghilaisyhtye yhdistelee Amerikan-serkkunsa tavoin sielukasta, Afrikkaankin kurottavaa melodiikkaa rujoon ja tummasävyiseen electronicaan sekä hakkaavaan, punkista energiaa saavaan kitararockiin. Young Fathers lisää keitokseen vielä räpin, ja siinähän alkaakin olla jo kaikenlaista: vaikka bändin kappaleet ovat yleensä vain parin–kolmen minuutin mittaisia, koostuvat ne yleensä neljästä tai jopa viidestä osasta, jotka kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti nivoutuvat yhteen täysin luontevasti. Demomaisuus ja luonnosmaisuus ovat osa Young Fathersin ja Tape Twon – bändin toinen levy, kuten nimestä voi päätellä – viehätystä, mutta ehkä seuraavaksi olisi sen hiotumman, aivan kaikki maailman pankit räjäyttävän mestariteoksen aika? (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!