Minikritiikit, vko 33: Jay-Z, Matias Aguayo, Haight-Ashbury…

3Pead – 10Tõmmet

Eesti Pops

84 Viron tämän hetken lennokkainta ja heleästi soivinta indiebändiä voi tämän levyn perusteella pitää varmana lähivuosien hittitehtaana. Tulokkaan soitossa on kotikutoista vaivattomuutta, ja biiseihin on uskallettu ottaa näennäisesti helppoja popmelodioita siinä määrin, että mitään muvampaa, sanoisinpa jopa rattoisampaa musiikkia en ole toviin kuullut. Aina biisit eivät ehkä kanna ihan koko mittaansa, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä, kun väliin on uskallettu tiputtaa yllätyksiä kuorolaulusta uhkaavan shamanistisesti soivaan diskopoljentoon. Jotenkin hurmaavan vanhanaikaista ja samalla tuoretta musiikkia. Esimerkiksi Lillelaps on helposti yksi tämän vuoden parhaista kappaleista ja Soovide Puu riemastuttava 1960-lukulaisen folksoinnin päivitys tähän aikaan. (Juuso Janhunen)

Matias Aguayo – The Visitor

Cómeme

79 Jos The Visitor olisi eläin, se olisi laama – sillä ehdolla, että laamat ovat juuri niin mukaansatempaavia kuin tämän Monty Python -sketsin perusteella voisi päätellä. The Visitor tarttuu jäseniin ja saa liikuttamaan niitä mahdottoman epäeleganttiin tyyliin. Kun vaikkapa Una Fiesta Diferente tai El Sucu Tucu alkaa soida, iskee terveeseen ihmiseen välitön halu hassutella – tehdä kainalopieru ja nuolaista seuraavan vastaantulijan naamataulua, ns. läpällä. Saksassa majaileva chileläistuottajan olemattomasta tarpeesta tulla otetuksi vakavasti kertoo jotain se, että hän käynnistää kolmannen albuminsa kappaleella Rrrrr. Kyllä siinä lauletaankin, mutta lähinnä kehrätään kuin kissa. Väsymättömästi tamppaavan levyn tunnelmassa on paljon samaa kuin Hot Chipin Made in the Dark -albumin (2006) älyvapaimmissa menopaloissa, kuten Shake a Fistissä tai Bendable Poseablessa. Jonkinlaista vakavahenkisyyttä on havaittavissa sentään minimalistisessa By The Graveyardissa, mutta senkään rinnastamista Suiciden tai Cabaret Voltairen avantgardistisiin analogisihinöihin en suosittele kuin korkean luokan humoristeille. Rrrrr. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Backstreet Boys – In a World Like This

K-Bahn

53 Bäkkäreiden viimeiset kuusi vuotta ovat jääneet minulta vähälle huomiolle. Pidän yhä suuresti Never Gone -albumista (2005), mutta sitä seurannutta Unbreakable-albumia (2007) en edes kuunnellut. Se ei vain sopinut elämääni silloin, eikä yhteistyö New Kids on the Blockin kanssa toivottavasti sopinut kenenkään elämään. Mutta nyt olen itsekin kuusi vuotta vanhempi ja varttunut Backstreet Boys kiinnostaa. En tiedä, onko kyse nostalgiasta, sillä en haikaile sekuntiakaan heidän 1990-luvun jättihittejään – vaikka toki I Want It That Way aiheuttaisi pop-orgasmin keski-ikäistyvän kvintetin esittämänäkin. Harmikseni In a World Like This ei ole keski-ikäistyvän kvintetin hyvä levy, vaan sellaisen tylsä ja puunmakuinen levy. Mainion nimibiisin ja sinkun on kynäillyt Max Martin, mutta muuten tarjolla on lähinnä kakkoslaatua. Positiivisena Suomi-huomiona todettakoon, että levyn viiden parhaan biisin kastiin kuuluvaa Love Somebodya on ollut kirjoittamassa ja tuottamassa Jaakko Manninen. Sen lisäksi koukukas One Phone Call ja ryhdikäs Feels Like Home piristävät levyn loppupuolta mukavasti. Tusina kappaletta aikuista Backstreet Boysiä on kuitenkin mahdoton urakka. Silti kivaa, että bändi jaksaa yhä, vaikka heidän riveistään puuttuvat Gary Barlow’n ja Robbie Williamsin kaltaiset pop-persoonat, joiden ansiosta Take That on kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin relevantti yhtye. (Markus Hilden)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Haight-Ashbury – …Perhaps

Gate 11 Ltd

85Myötähäpeää herättävästi nimetyn Haight-Ashburyn jäsenet saattavat olla syyllisiä vastuuttomaan hippeilyyn, mutta olen valmis antamaan heille anteeksi lähes mitä tahansa. Skotlantilaistrion kolmas albumi …Perhaps on nimittäin siinä määrin nautinnollinen yhdistelmä kahta naiiviudessaan vastustamatonta musiikkityyliä (1960-lopun kukkaisrock ja 1980-luvun lopun varhainen, vielä piikkilankaan kääritty shoegaze), etten saata olla vihainen sen paremmin Jenille, Kirstylle kuin Scottillekaan. Pehmopsykedeliaa, tamburiineja, kaftaaneja sekä akustisten ynnä sähköisten kitaroiden helinää ja hälinää on tarjolla kahdentoista, toinen toistaan eskapistisemman laulun verran. Onko päällimmäinen mielikuva sitten Cocteau Twins Woodstockissa, Jesus & Mary Chain Hair-musikaalissa vai ”psykedeelinen ABBA”, kuten eräällä brittitoimittajalla, ei arkipäivän murheilla tai 2000-luvulla ylipäätään ole tämän kanssa mitään tekemistä. Jos ei levyn keskivaiheen helminauha And I (Novenasta) Alibisin kautta Blow Your Mindiin tee kesää, niin sitten ei mikään. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jay-Z – Magna Carta / Holy Grail

Universal

68 Vanhetessaan raplaulajat eivät yritä kosiskella nuorta yleisöä. Pikemminkin heidän 2010-luvulle päivitettyjen raplaulujensa vaivaannuttavuus johtuu siitä, että vanhenemisestaan huolimatta raplaulajat eivät koskaan kasva aikuisiksi. Toden totta, Jay-Z on lopulta vain iso lapsi 43-vuotiaan miehen ruumiissa. Joka aamu Mrs. Knowles kaataa maitoa Jay-Z:n suklaamuroihin ja pakkaa lounasrasiaan eväät, kuubalaisia sikareja sekä 20 000 $ käyttörahaa. Sen jälkeen hän istuttaa Blue Ivy Carterin ja Jay-Z:n katumaasturiin ja ajaa tyttärensä leikkikouluun ja miehensä räppiparkkiin. Siellä Jay-Z voi hengata koko päivän Lil Waynen ja Kanyen kanssa ja pomppia kultaisessa pomppulinnassa. Illalla Mrs. Knowles palaa päivätyöstään kuivapesulassa ja noukkii mukaansa väsyneen raplaulajan. Jay-Z on niin uupunut, ettei jaksa tehdä yhtään taidetta, vaan kömpii suoraan Star Wars -lakanoihin nukkumaan. Mielikuva on niin elävä, että nautin siitä yhtä suunnattomasti kuin tästä turhakealbumista. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Thee Spivs – The Crowds and the Sounds

Damaged Goods

71 Thee Spivsin potentiaalisesta fanikunnasta katosi merkittävä osa, kun John Peel kuoli. Mutta ehkä maailmasta löytyy vielä muutama pahvilaatikon sofistikoituneisuudella soivasta punkindiestä nauttiva möhömaha, jolle nimet Camper Van Beethoven, Mekons ja Monochrome Set merkitsevät jotain. Tyhmännokkela lontoolaistrio avaa levynsä pelottavasti nimetyllä Social Networkilla, joka on kuin katusoittajien rämpyttämää Buzzcocksia. Sen teksti ei ole suurta runoutta (”I need to feel noticed / But I still wanna hide / I’m looking for photos of strangers again / Oh what do i do and when will it end”), mutta kuitenkin silkkaa Wordsworthia verrattuna Placebon tuoreeseen Too Many Friends -internetkauhisteluun (”My computer thinks I’m gay / I threw that piece of junk away / On the Champs-Elysée / As I was walking home” – WTF?). Ei biiseistä sen enempää (ne saattavat olla keskenään samoja, en tiedä), mutta Mickey Pearce Waved Goodbye lienee sympaattisin bändin ex-basistille milloinkaan missään kirjoitettu kappale. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!