Minikritiikit, vko 31: Gauntlet Hair, Maps, Lisa Alma…

Lisa Alma – s/t

Ikaros

64 ”I’m from Copenhagen. I write and play electronic music with a touch of soul”, kertoo Lisa Alman ääni mainoksessa. Promokuvaan on toki jätetty pelkkiä kylmiä värisävyjä ja hyvin kööpenhaminalaisen näköinen Alma istutettu vanhan pianon ääreen ylösnapitetussa puserossa ja villatakissa, sillä eihän elektronista skandinaavista naisartistia voi markkinoida ilman kansakoulufröökina-lookia. Odotan jännityksellä jonkinmoista AdeleNorah JonesKnife-hybridiä, mutta levy onkin yllättävän trendikäs. Sellaisella Ellos-kuvastomaisella tavalla. Hitto. Itkuelektroa! Milloin on viimeksi genre laimennettu näin pikavauhdilla Annassa arvosteltavaksi tai FST:n vanhojen luokkakavereiden kokoontumista kuvaavan viininlotraussarjan lopputeksteissä soitettavaksi? Tekee mieli heittää Autre Ne Veut, How to Dress Well ja vastaavat roskakoriin. Pilalla. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Gauntlet Hair – Stills

Dead Oceans

59 Gauntlet Hairin kahden vuoden takainen esikoisalbumi oli rasittavuuteen asti levoton kokonaisuus rytmikästä ja räiskyvää melupoppia. Stills sammuttaa lopullisesti toivonkipinän siitä, että tietyllä tavalla näkemyksellisestä denveriläisduosta olisi kuuntelukelpoisten albumien tekijöiksi: kuten ensimmäisenkin levyn kohdalla, Gauntlet Hairin seuraa jaksaa noin viiden kappaleen verran, mutta sitten on vaihdettava pöytää. Jos bändi esikoisalbumillaan toi mieleen Animal Collectiven ja Yeasayerin kuplivan hälypopin, soi se kakkoslevyllään tummasävyisemmin ja kolhommin, muun muassa Manchesterin hurjista, kuten Joy Divisionista ja A Certain Ratiosta muistuttaen. Levyllä on ideoita, mutta valitettavasti ne kaikki liittyvät soundeihin ja sovituksiin. Kenties Craig Nice ja Andy Rauworth olisivatkin omimmillaan tuottajina? Suoranaista sanottavaa kun heillä tuntuu olevan indierockinkin mittapuulla olemattoman vähän. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Houndstooth – Ride Out the Dark

No Quarter

71 Houndstooth hurauttaa heti esikoisalbumillaan tienhaaraan, jossa sen kohtalo tullaan määrittämään. Ride Out the Dark on varovainen ja aivan tarpeettoman kohtelias levy, jossa on kuitenkin valtavasti kätkettyä potentiaalia. Portlandilaisyhtyeen on tehtävä seuraava siirtonsa huolella ja löydettävä taustavoimat, jotka osaavat tuoda esiin kaiken kokoonpanossa piilevän voiman. Kypsään ikään ehtinyt kvintetti keittää musiikkinsa tutuista aineksista: on Crazy Horsen raukeanrouheaa kitaramurinaa, Yo La Tengon utuisaa veteraani-indietä, She & Himin klassista countrypoppia sekä Camera Obscuran kaltaisten pinnipääpoppareiden puhtoisuutta. Etenkin Ride in the Darkin keskivaiheilla – Strangersin, New Illusionin, Wheel on Firen ja Francisin muodostaman biisinelikoin aikana – bändi tuntuu sisäistäneen konseptinsa täydellisesti, kunnes jälleen vaipuu levyn alkupään horrokseen. No Quarter -levymerkin rosterissa (Earth, Endless Boogie, Circle) Houndstooth on vielä varsin harmiton tapaus, mutta seuraavan levyn jälkeen tilanne voi olla jo toinen. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Maps – Vicissitude

James Chapman / Mute

52 Vielä kuusi vuotta sitten vain taivas tuntui olevan rajana James Chapmanille. Mapsin esikoisalbumi We Can Create (2007) oli täynnä häikäisevän kimaltavia minisinfonioita elektronisen popin, ambientin ja shoegazingin heikosti kartoitetuilta raja-alueilta. Kriitikot haukkoivat henkeään, ja brittiartistin remiksattavaksi antautuivat niin aikalaiset (M83) kuin esikuvatkin (Dave Gahan). Kakkosalbumi Turning the Mind (2009) tuntui klubi- ja dance-sävyineen harha-askeleelta jo ilmestyessään, joten ei ihme, että Chapman palaa Vicissitudella ”suuruutensa” päivien taivaankappaleita syleilevään soundiin. Valitettavasti juna on kuitenkin jo mennyt – ja asemankin ovet pantu säppiin. Vicissitude kuulostaa yhtä väsyneeltä ja verettömältä kuin Mobyn murheelliset seikkailut synteettisen popin maailmassa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Robedoor – Primal Sphere

Hands in the Dark

62 Britt Brownin johtama Robedoor on toiminut papistona siinä seremoniassa, jossa dronea, dark ambientia, doomia ja elektronista psykedeliaa on vihitty onnistuneesti yhteen jo kohta kymmenen vuoden ajan, mutta viimeisimmän julkaisun myötä tilaisuuden luonne on alkanut ikävästi muistuttaa rutiinimessua. Rumpalitta jääneen yhdysvaltalaisyhtyeen ääni on siirtynyt yhä enemmän säröisen sähkömusiikin ja konebiittien vähäiseen vuoropuheluun, jonka parasta antia on yksinkertaisesti sen osoitteleva massoittelu: painavia äänimattoja vyörytetään hitaasti kasvattaen kuulijan päälle neljän kappaleen ajan varsin yllätyksettömästi. Primal Spheren yksioikoinen voima on sen raskaudessa ja tyhjästä tilasta riisutussa sähköisessä jylinässä. ”Play loud in altered states”, kehottaa levynkansi kuin alleviivaten kokemuksen puolivalmiutta. (Joni Kling)