Minikritiikit, vko 30: Boards of Canada, Steve iVander, Daughn Gibson…

Boards of Canada – Tomorrow’s Harvest

Warp

77 München, 1999. Nimi on Daniel, kavereille Danny, ystäville Nivenmorphic. Ystävät ovat netissä. Minulla on pikkurastat ja insinöörilasit. Päivät kirjoittelen IDM-foorumeille, yöt koodaan. Pöytäni täyttyy tyhjistä virvoitusjuomapulloista, pullot stumpatuista jointeista. Kotoa muutin vuosi sitten, Music Has the Rightin ilmestymisen aikoihin. Vapauden levy. Isän BMW 3 kurvaa pihaan. Hän käy hakemassa pyykit, koska olen anarkisti, enkä ole tehnyt sopimusta vesilaitoksen kanssa. Isä antaa 100 D-Mark. Käytän kaiken budiin. Vuodet vierivät ja pepsipullot kasaantuvat. Geogaddi on upea, mutta Tim Hecker kiinnostaa enemmän. Muutan Berliiniin ja pyörin ug-klubeilla. Tasapainoilen luomusalaattipäivällisdieetin ja öisen MDMA-ketamiini-LSD-cocktailini välillä. Ajoittaiset mielenterveysongelmat helpottavat, kun palaa viikoksi kotiin Baijeriin syömään pihviä: luomusalaatti ei ole hyväksi psyykelle. Campfire Headphase lipuu ohitse. Aliarvostettu levy, mutta myös väkinäistä uusiutumista FSOL:n Isnessin tapaan. Yhtäkkiä huomaan täyttäneeni 30. Vajoan yhä herkemmin nostalgiaan. Kun uusi BOC lähtee soimaan, tuntuu kuin olisin tullut kotiin. Ja siellähän minä olenkin: näyttöruutu edessäni loistaa kalpean heleämpänä kuin mikään värisävy. Vanha foorumikin näkyy olevan yhä pystyssä. Painan Send. (Nivenmorphic)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Daughn Gibson – Me Moan

Sub Pop

83 Daughn Gibson olisi omalaatuinen artisti jo pelkästään äänensä takia. Kolmekymppinen pennsylvaniainen laulaa kumealla baritonillaan kuin kuuma peruna kitalakea polttaen, vuoroin Glenn Danzigilta, Dead Can Dancen Brendan Perryltä tai Crash Test Dummiesin Brad Robertsilta kuulostaen. Aidosti ainutlaatuisen Gibsonista tekee kuitenkin hänen musiikkinsa, joka on anakronistinen yhdistelmä pölykeuhkoista erämaacountrya ja viime vuosituhannen lopun triphopahtavaa klubisoundia – ja joka kaiken hyvän lisäksi vieläpä kuulostaa mahdottoman hyvältä. The Sound of Law, Phantom Rider ja Mad Ocean käynnistävät levyn kolmella täysosumalla ja saavat raapustamaan muistilehtiöön artisteja ja genrenimikkeitä, joilla ei reaalimaailmassa pitäisi olla toistensa kanssa mitään tekemistä. Vai ovatko Chris Isaak ja Alan Vega sittenkin jossain vaiheessa hankkineet säkkipillin ja livauttaneet laskuhumalapäissään äänittämänsä demon Massive Attackille remiksattavaksi?(Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Steve iVander – Olen Musta

Monsp

84 Kotimaisesta hiphopista puuttuu edelleen kokeellisuus ja ennen kaikkea kontemporaari ulottuvuus. Toki samaa voi sanoa suurimmasta osasta muutakin kotimaista populaarimusiikkia, mutta hiphop tuntuu väitetystä emansipaatiosta huolimatta yhä homogeeniseltä genreltä. Vaihtelua on yritetty hakea sekä itähelsinkiläisestä inhorealismista että näköalattomasta poliittisten teemojen ymppäämisestä sanoituksiin. Lyriikoiden puolesta Steve iVanderin (Pyhimys, Huge L) Olen musta ei sekään ole mitään ruudinkeksimistä. Pyhimysmäisistä psykoottisuuden pilkahduksista huolimatta räpit ovat keskitasoa ajoittaisilla nerouden hetkillä höystettyinä. Rainbow-ananaksen kertosäe kuulostaa niin lonkaltaheitetyltä, että raivostuttaa. Hammond-taustatkaan eivät ole varsinaisesti mikään cooliuden huipentuma, mutta sitä tuskin on edes yritetty. Yleisvaikutelma on, että albumi lienee nauhoitettu yhdessä illassa tukevassa kaljapöhnässä. Olen musta nouseekin vuoden parhaiden hiphop-julkaisujen pariin kaikessa epätuotannollisuudessaan, rumuudessaan ja häikäilemättömässä memeettisyydessään – samalla se jopa kuulostaa tuoreemmalta kuin moni ulkomainenkaan raplevy pitkään aikaan ollen täydellistä musiikkia 2010-luvulle. Hiphop ei enää ole katujen ääni. Se on makuuhuoneiden, läppärinhuminan ja syrjäytymisen ääni. Jos tämä amotivoitunut sohvaperunaräppi pitäisi myydä kansainvälisille markkinoille, tulisi sitä kuvailla: ”Casual, cashed-ass and totally bummed out.” (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Lightning Dust – Fantasy

Jagjaguwar

58 Jälleen yksi keskinkertainen elektropopduo. Ihanaa! Lightning Dust – joka ei tule New Yorkista niin kuin kaltaisensa yleensä vaan Kanadan Vancouverista – on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka uskomattoman hakoteille lahjakkaatkin kitaravetoisella musiikilla kannuksensa ansainneet indieartistit lähes poikkeuksetta eksyvät uskaltautuessaan synteettisen popmusiikin reviirille. Sen tekeminen kiinnostavasti kun ei ole niin vaivatonta kuin voisi olettaa. Aiemmilla kahdella albumillaan maanläheisesti folkanneet ja pääbändissään Black Mountainissa juurevasti rockanneet Amber Webber ja Joshua Wells anastavat hidastempoisten ja minimalististen elektroballadiensa konseptin the xx:ltä ja The Chromaticsilta ja yrittävät maustaa sitä Lykke Lin ja Robynin kaltaisten kolmekymppisten skandinaavinaisten vereslihaisella teininostalgiatuskalla. Käteen ei jää juuri mitään, ja ideat on kulutettu niin nopeasti loppuun, että Fantasy-albumin jokainen kappale kuulostaa aina heikommalta kuin edellinen. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Chris Schlarb – Psychic Temple II

Asthmatic Kitty

64 Chris Schlarbista on moneksi. Kalifornialainen avantgardisti, joka on verkkosivunsa mukaan ensisijaisesti ”säveltäjä, kuorma-autonkuljettaja ja kulttijohtaja”, on työskennellyt esimerkiksi Sufjan Stevensin, Mike Wattin, Daedeluksen ja Busdriverin kanssa ja tehnyt soundtrackin fysiikan lakeja mallintavaan ongelmanratkaisupeliin NightSky, joka on julkaistu ainakin PC:lle ja Nintendo 3DS:lle. Kolmen vuoden takaisen Psychic Temple -minialbumin jatko-osa on periaatteessa jazz-levy, mutta ammentaa niin paljon amerikkalaisesta perinnemusiikista ja matikkarockista, että sitä sopii myös normaalin kuunnella. Levyn luonteen kiteyttävät hyvin sille valitut lainakappaleet: Schlarb muusikkoystävineen versioi niin Zappaa (Sofa No. 2) kuin Beach Boysiakin (’Til I Die) – ja kaupan päälle vielä Joe Jacksonia, jonka new wave -klassikosta Steppin’ Out kuullaan raukeasti mateleva ja kappaleen melodisen hienouden huomattavasti alkuperäistä paremmin paljastava versio. Valitettavasti se onkin albumin ainoa tähtihetki – jos mukaan ei lasketa durutticolumnmaista ambient-luritusta No Tsurai, joka kestääkin sitten toistakymmentä minuuttia. Kokonaisuutena Psychic Temple II:sta jää harmillisen akateeminen ja etäinen fiilis, eikä se yllä lopulta lähellekään sen paremmin Zappan kuin Beach Boysinkaan sfäärejä. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Spectrals — Sob Story

Matador

73 Louis ja Will Jonesin luotsaaman Spectralsin suurin erottautumisvahvuus on ollut hienostuneissa typografioissa. Spectralsin kannet ja ”identiteetin” on designannut brittiläinen graafikko Stephen Duffy (ei se muusikko.) Nyt Sob Storyn kansikuvituksena on ainoastaan albumin nimi, jonka asettelu lähestyy iskevyydessään Robert Indiana -tasoista teoksellisuutta, joskin taiton ja värinkäytön vaikutteet assosioituvat myös 1980-luvun lopun maxi-kansiin, aikakauslehtiin ja mainontaan. Tulos on vavisuttavan kaunis. Sob-osio on ladottu julkean julistavaksi. Sen päälle aseteltu Story sekoittaa perinteikkyyden tuntua tyylikkäästi groteskiin. Kirjasintyyppiä on paisutettu hienovaraisesti terminaaleista ja kärkiin lisätty konkaavit. Syntyvä vaikutelma petit-serifin ja glyphic serifin väliltä yhdistää formaalin informaaliin, mutta silti ollaan yhä kaukana kyllästyttävästä, graafikoiden rakastamasta alankomaisen barokin kirjasintyyppien käytöstä ”nuorekkaissa” yhteyksissä – tässä myydään rehellisesti modernia konseptia. Molemmat tyypit antavat lupauksen luksuksesta ja korskeasta ekspressiivisyydestä. Värien ja muotojen sommitteluna kuva on yhtä katseita kestävä kuin Lontoon maanalaisen kyltti. Musiikki levyllä on melko hyvää ollakseen kitaraindietä. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!