Minikritiikit, vko 28: Euro Crack, Autopsy, Lust for Youth…

Autopsy – Headless Ritual

Peaceville

78 Pohjimmiltaan Autopsy on aina ollut bluesbändi. Bluesin pioneerit arvostivat instrumenttina yli kaiken lukemattomien mahdollisuuksien sähkökitaraa. Ja tämä on sähkökitaralevy to the max. Tämä levy ymmärtää soittimensa potentiaalin. Se potentiaali on pitkissä konvulsiokitarasooloissa tai vaikkapa goottimetallia lähenevän She Is a Funeralin efektoidussa herhiläinen-lasipurkissa-introssa. Toki myös Chris Reifertin ölinät ovat oma olennainen roiskeensa paletissa. Tärkeintä on, ettei Headless Ritual nojaa tasapaksuihin särövalleihin tai mielikuvituksettomaan artikulaatioon. Grind-vaikutteetkin loistavat poissaolollaan. Headless Ritualin ja edeltävän Macabre Eternal -paluulevyn jälkeen tekisi mieli todeta, että Autopsy on aikuistunut ja vakiinnuttanut itsensä yhtenä johtavista, yhä elossa olevista, hienostuneista classic rock -akteista, kuin Iron Maidenin tasolle kurottaen… Mutta luojan kiitos, tämä yhtye on yhä liian perverssi kattaus moista leimaa varten. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Eri esittäjiä – Liepeillä Anthology: Scenic routes

Pispalan kulttuuriyhdistys Ry

68 Tampereen Pispalan esiurbaani puutalomaisema on toiminut oivana dekadentin sivistyksen haciendana jo Lauri Viidan päivistä asti. Nyt tuota perinnettä jatkavat kaikenkarvaiset vastavirta(sic)kokeilijat, joiden edesottamusten näyteikkunana tämä Liepeillä-antologia komeilee. Pispalalaisuus on tässä tosin pikemminkin symbolista, sillä läheskään kaikki levyn artistit eivät sieltä käsin vaikuta. Tyylilajien spektri ulottuu Linkan harmoonin varassa hienosti huojuvasta makuuhuonepopista Aallon vahvaan etnoprogeräiskeeseen, ja nämä biisit ovatkin levyn ehdottomasti kiinnostavinta antia. Cameo-rooleissa levyllä piipahtavat myös Faarao Pirttikangas ja Joose Keskitalo. Pirttikankaan maailmassa soi yhä täsmätoistolla Tom Waitsin Bone Machine, mutta Keskitalon Hyvillä kylillä on hykerryttävän hirtehinen pieni laulu. Loput esitykset jättävät kaipuun vahvempien verrokkiensa perään: esimerkiksi Downbearin soundi jää hieman vajaaksi Plain Ridesta, Cry Barin herkkyys häviää Office Buildingille eikä Muuttohaukkojen klenkkauksessa ole samaa viehättävyyttä kuin TV-Resistorilla. Kuitenkin kokonaisuuden tietynlainen ajattomuus ja orgaanisuus viehättävät. (Mikael Mattila)

Euro Crack – Huume

Fullsteam

84 RPK:n (eli Ceebrolisticsin, Serkkupoikien, Murmurecordingsin ja Pölyn RoopeK:n, RRKK:n, rrimöyk:n tai Koksukoon – tiedättekö jo, ketä tarkoitan?) lahjakkuus tuottajana on ollut julkista tietoa jo kohta kahdenkymmenen vuoden ajan. Oululaislähtöisen räppärin Julma-Henrin kanssa muodostamansa Euro Crackin esikoisalbumilla herra Kinnunen ylittää kuitenkin kaikki aiemmatkin saavutuksensa; Huume soi jopa vaikuttavammin kuin Ceebrolisticsin minialbumi Ö (2005), suomihiphopin tuotannollinen zeniitti tähän asti. Jos haluaa tehdä vaikutuksen esim. naapureihinsa, voi ”Nousut” ja ”Laskut” -nimisiin puoliskoihin jaettua albumia kutsua teemalevyksi. Sellainen Huume on joka tapauksessa musiikillisesti; levyn alkuosan aggressiivinen ja elektroninen teollisuushallisoundi saa hiljalleen funkympiä sävyjä, kunnes hiipuu jälkipuolellaan Ceebrolistics-levyiltä tuttuun avantgardistiseen utuun ja sukeltaa viime metreillään suoranaiseen mustaan aukkoon, josta se nousee vasta päätösraitansa Futuron, kautta aikojen vaikuttavimman yksittäisen suomenkielisen hiphop-kappaleen myötä. Koska Huume kuulostaa niin… öh, huumaavalta, on levyn muu anti jäänyt (ainakin tällä kuuntelijalla) ensimmäisten kuuntelujen aikana vähemmälle huomiolle. Toisaalta se voi olla hyväkin asia: siinä vaiheessa, kun korvat (kenties vuonna 2016) alkavat vihdoin tottua Euro Crack -musiikin soundillisiin ihmeellisyyksiin, on siinä vielä jäljellä paljon löydettävää. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Lust for Youth – Perfect View

Sacred Bones

68 Lust for Youth saavutti edellisellä albumillaan Growing Seedsillä (2012) jonkinlaista jalansijaa, eikä varmasti vähiten Iceage-yhteyksiensä takia. Vain reilu vuosi myöhemmin ilmestyvä Perfect View tekee viimeistään selväksi, ettei Tanskassa majailevalla ruotsalaisella Hannes Norrvidella ole aikomustakaan yrittää murtautua ulos kylmän, tumman ja minimalistisen syntikkapopin getosta. Perfect View on tunnelmallinen ja hetkittäin yllättävänkin melankolinen, mutta lopulta liian ontto ja amatöörimäinen coldwave-albumi. Juurikaan tarttumapintaa eivät nämä puksuttavien rumpukoneiden ja hajanaisesti pörisevien syntikoiden säestämät kaukaiset kailotukset tarjoa, vaikka niiden kylmäkiskoisessa arvaamattomuudessa jotain kiehtovaa ja korviahörisyttävää onkin – kukapa ei haluaisi kuulla, miltä Arthur Russell kuulostaa goottiversiona? Levyn pisin ja paras kappale Perfect View kuulostaa siltä kuin Lust for Youthin homeisen treenikämpän kovia kokeneet elektroniset vimpaimet alkaisivat jammailla sähkökatkoista inspiroituneena keskenään, vain omaksi huvikseen. Kuuden minuutin kohdalla kömpelö house-biitti kääntyy New Orderin Blue Mondayks – ja se onkin albumin ainoa hetki, jolla on mitään tekemistä huumorin kanssa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Rose Windows – The Sun Dogs

Sub Pop

31 Ilmeisesti jokainen parrakas amerikkalaisnuorukainen, jolla on rahtunenkin musiikillista lahjakkuutta, on jo solminut levytyssopimuksen psykedeliasta tai progressiivisesta rockista ammentavalle americana-yhtyeelleen. Mikään muu ei voi selittää sitä, että Sub Pop on mennyt kiinnittämään talliinsa seattlelaisen Rose Windowsin kaltaisen täydellisen mitäänsanomattomuuden. Septetin esikoisalbumi on rikollisen tylsää ja aneemista, absoluuttisen möhömahaista progefolk-tunnelmointia, joka flirttailee varovaisesti psykedelian, Intia-sävyjen, Doors-hippibluesin ja Uriah Heep -henkisen hardrockin kanssa ilman, että saisi puhallettua musiikkiinsa minkäänlaista intohimoa. Toki voit kuunnella levyn ja panna merkille, että Wartime Loversissa on ihan kiva poljento ja että The Sun Dogs II: Codan akustisessa kuistirämpyttelyssä on vienoa vetovoimaa, mutta en suosittele. Soita tämä levy mieluummin Alphaville-faniksi tunnustautuvalle uusromantikkoystävällesi ja katso, kuinka ihminen kärsii. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jimmy Träskelin & Sampo Korva – Reisaavaisen laulu

Omakustanne

60 Amerikansuomalaisuus-larppauksen riman asetti taannoin melkoisiin olympiaennätysukemiin muuan J. Karjalainen. Lukuisista perinnemusiikkiprojektetista tutut Jimmy Träskelin ja Sampo Korva tekevät viisaasti, kun eivät omissa mukaelmissaan edes yritä tavoitella Karjalaisen hillbilly-särmää; kaksikon pehmeä ilmaisu menee asuja myöten enemmän kaupunkilaisen barbershop-perinteen puolelle. Träskelin ja Korva ovat ehtojen kansanmuusikoiden tapaan opiskelleet lähdemateriaalinsa huolella, joten biisejä taustoitetaan hyvillä anekdooteilla, ja soitannollisella puolella etenkin huuliharppu hönkii ukulelehelinöiden päälle uskottavan reteästi. Muun muassa haitarilegenda Viola Turpeiselta lainatut instrumentaalit soundaavat tarpeeksi autenttisilta. Silti levyltä puuttuvat lopullinen heittäytyminen sekä karisma, ja duon suhde sinällään mainioihin lauluihin, kuten Leo Kaupin Posetiivariin tai niin ikään Turpeista lainaavaan Outoihin teihin, jää ihmeellisen ontoksi. Myös Träskelinin omista teksteistä, kuten Hollywoodista, jää uupumaan alkuperäisten kuplettien nerokas ironia. Hefnerin paartit (kyllä, ”sen” Hefnerin) on taas ryntäineen kaikkineen ihan ilkkakanervaa, eikä valitettavasti naurata. Hankoniemes pieni laiva nousee sentään lokkien huudon myötä ihan hauskaksi matkatarinaksi, ja samaten Hildan viimeisen illan haikeus tavoittaa jotain mitä muut kappaleet eivät. Vaan silti olisi se kuuluisa elämänmakuisuus nyt tarpeen! Sitä löytyy esimerkiksi Träskelinin, Korvan ja Antti Janka-Murroksen The Worn Soles -triolta, jonka Amerikka-tulkinnatkin ovat ryhdikkäämpiä. Voisiko se levyttää seuraavaksi? (Mikael Mattila)