Minikritiikit, vko 26: Surfer Blood, Beady Eye, Suomen tulli…

Beady Eye – Be

Beady Eye / Sony

48 Ei tarvitse kuin kuunnella Supersonic, Some Might Say, Rockin’ Chair tai joku muu Oasiksen kultakauden klassikoista palauttaakseen mieleen, kuinka pistämätön rocklaulaja Liam Gallagher parhaimmillaan oli. Beady Eyen kakkosalbumin heikoimpia kappaleita (Don’t Brother Me, Iz Rite) kuunnellessa on vaikea uskoa, että tuo nuhainen ja alavireinen määkinä on peräisin samasta kultakurkusta. Be on heikko esitys ihan kelvolliselta rockyhtyeeltä. Sen yhdestätoista kappaleesta vain kaksi nousee positiivisella tavalla esiin: maltillisesti jännitettään kasvattava Soul Love on onnistunein bändin The Soundtrack of Our Lives -pastisseista, jylhästi jyräävän Flick of the Fingerin Stax-tunnelmat puolestaan riittävät perustelemaan Dave Sitekin (TV on the Radio) pestaamisen albumin tuottajaksi. Kokonaisuutena levy jättää tympeän jälkimaun: ilmeisesti rocklevyjä on tehtävä, koska rocklevyjä on tehtävä. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Eri esittäjiä – Italians Do It Better: After Dark 2

Italians Do It Better

82 Enemmän tuottaja Johnny Jewellin pseudonyymeiltä kuin oikeilta artisteilta vaikuttavat Italians Do It Better -nimet kokoontuvat levymerkin toisella portfoliolla. Olisi aliarvioivaa sanoa, että sarjan ensimmäinen osa olisi vuonna 2007 vanginnut ajan hengen, kun se sen sijaan ennusti parin vuoden jälkeen kaikkialla kuuluvan muotokielen, joka syntetisaattoripopin oli omaksuttava säilyäkseen relevanttina genrenä. Sen jälkeen vähän on muuttunut. After Dark 2 kuulostaa yhä nimensä mukaisesti läpeensä yölliseltä, enemmän korvakuulokkeista pimeässä kuin klubilla kuunneltavalta nostalgiselta diskomusiikilta. Se helisee kristallikruununa tyhjissä huoneissa. Se on täydellinen, koskemattomana eltaantuva sarja kallista kosmetiikkaa pukeutumispöydälle aseteltuna. Jos vertailut Kraftwerkin postuumisti tuottamiin Nicon eurodiskosinkkuihin, Kate Bushin holviin jääneisiin extended mixeihin ja Jaggerin Lennonin sijaan pokanneeseen Yoko Onoon (Miss Youn taustoja tulkitsemassa, anyone?) tuntuvat kyllästyttäviltä, todettakoon vain, että After Darkin kakkososan avainsana ei ole uutuudenviehätys, vaan päinvastoin laatu ja sen täydellinen korruptio. Se on musiikkia, joka voi tuhoutua vain paremmaksi. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Frankie & the Heartstrings – The Days Run Away

Wichita

39 Esikoislevyllään varsin sympaattisen kuvan itsestään antaneen Frankie & the Heartstringsin voi kakkosalbuminsa myötä arkistoida menetettyjen brittipoplupausten liitoksistaan tursuavaan kansioon. Se, mikä Hungerilla (2011) kuulosti oppipoikatason Orange Juicelta ja The Clashilta, on The Days Run Awaylla taantunut kolmosdivarin Razorlightiksi. Frankie & the Heartstringsin tapa veivata new waveaan on piinallisen ponteva, mutta vielä syvempiä otsaryppyjä sunderlandilaisyhtye aiheuttaa yrittäessään olla herkkä (Light That Breaks), eeppinen (Scratches) tai – Luoja paratkoon – The Velvet Underground (Losing a Friend). Terävä-ääninen laulaja Frankie Francis ähkii edelleen kuin ABC:n Martin Fry – mutta kuulostaa kyllä huomattavasti enemmän Ronnie Starrin ja The Expectedin Janne Äyräväiseltä! (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Isimasa – Pitäs, pitäs

V.R. Label

73 Turkulaisräppäri Isimasaa kuunnellessa huomio kiinnittyy ensimmäiseksi kahteen seikkaan. Ensiksikin on pakko kelailla, miksi ihmeessä hän on valinnut artistinimen, joka eroaa vain kahdella kirjaimella Asan käyttämästä Asamasa-pseudonyymistä? Toiseksi joutuu kummastelemaan, kuinka paljon Isimasan ääni muistuttaa kotikaupungissaan vaikuttavan Ritarikunnan Lempi-Joen ulosantia. Kun näistä sinänsä merkityksettömistä seikoista pääsee yli, huomaa stereoissa pyörivän miellyttävän kotikutoista hiphopia, joka tunnelmaltaan ja soundimaailmaltaan vie aikamatkalle vuosituhannen vaihteeseen. Isimasan debyytiltä huokuu samankaltaista maanläheistä asennetta kuin viime syksynä ilmestyneeltä, valitettavan vähälle huomiolle jääneeltä Haamun Aikaa kalliimpi -levyltä. Isimasan vahvuus on hänen kykynsä kertoa tarinoita. Kappaleet eivät ole vain kokoelmia nasevia rivejä, vaan ajatuksella kirjoitettuja kokonaisuuksia. Keskel tauluu -päätösraidan vastenmielinen väkivaltafantasia jättää kuitenkin mahdollisesta ironisesta otteestaan huolimatta ikävän jälkimaun. (Tuomas Kokko)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Suomen tulli – Kolme kevättä

Rocket Records

68 Viime vuonna ilmestyneellä debyyttialbumillaan Suomen tulli astui, jos ei nyt valokeilaan, niin ainakin pois kellarin pimeydestä. Yhtyeen kevyehkö ja melodiaideoita pursuava progressiivinen rock antoi kuuntelijalle mahdollisuuden kiinnostua ja yllättyä. Debyyttinsä myötä Suomen tulli vaikutti virkistävältä lisältä kotimaisen rockin kirjoon, vaikka albumi menikin suurelta yleisöltä varmasti täysin ohi. Kakkosalbumin kohdalla ei siis voida puhua täydellisestä yllättäjästä, vaikka sitä Suomen tulli monille vielä on. Debyyttiin verrattuna Kolme kevättä vaikuttaa hieman varmemmalta kokonaisuudelta, mikä ei toisaalta tee siitä debyyttiä parempaa. Ensimmäisen levyn hienoinen hajanaisuus ja poukkoilu tunnelmasta toiseen antoi albumin tähtihetkille selvemmän mahdollisuuden loistaa ja erottua, koukuttaa kuuntelijaa. Kolme kevättä poukkoilee nyt ikään kuin raskaammalla jalalla, suunnitelmallisemmin ja omaan korvaani aavistuksen yllätyksettömämmin. Silti kappaleet Kevät, Lisa ja Yhden täydenkuun aikaan pitävät huolen siitä, että Suomen tullia on syytä seurata jatkossakin. Littipeukku myös tuotantopuolelle, sillä albumi soi miellyttävästi. (Tuomo Yrttiaho)

Surfer Blood – Pythons

Sire

61 En haluaisi kuulostaa kliseeltä, mutta sanottava se silti on: Pythons on albumi, jollaisia indieyhtyeillä on tapana tehdä, kun ne onnistuneen esikoislevyn jälkeen kiinnitetään isolle levy-yhtiölle. Pythons on kuin virtaviivainen, tehokas ja siistitty versio floridalaisyhtyeen Astro Coast -debyytistä (2010). Samalla se on sitä huomattavasti tylsempi ja verettömämpi. Gil Norton (Pixies, Throwing Musesmutta myös Sum41, Feeder, You Me At Six, etc.) on loihtinut levylle tuhdin power pop / alternative rock -soundin, josta ihminen jaksaa nauttia juuri niin monen kappaleen verran kuin ihminen syö kakistelematta lihaisia Kabanossi-makkaroita yhteen pötköön. Kyllä, avausbiisi Demon Dance on letkeä ja aika ihana, kyllä, kertosäkeet irtoavat Surfer Bloodilta kuin tappi veneen pohjasta ja kyllä, Brian Wilsoninsa opiskellut John Paul Pitts erottaa duurin molliseiskasta. Mutta lähinnä Pythons saa ikävöimään kahden ensimmäisen levyn aikaista Weezeriä. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!