Minikritiikit, vko 24: Yeah Yeah Yeahs, The Pastels, Children of Bodom…

Karl Bartos – Off the Record

Bureau B

57 Kun tuubista puristaa entinen Kraftwerkin botti Karl Bartos, sen toisesta päästä tulee Kraftwerk-musiikkia. Kiva juttu. Bartos koosti soololevynsä äänitevarastostaan löytyneistä vanhoista ideanpätkistä. Ilman uusia lisäyksiä Off the Record olisi ylijäämäbonuslevy, jota Kraftwerkin remastereille ehkä kaivattiin. Vaan jos musiikin ainoa anti on tuttujen teemojen suodattaminen yhä tuttavallisemman ja menneisyyttä replikoivan kerronnan läpi, ei lukijalle jää mitään oivallettavaa. Off the Record pysyttelee tyypilliseen tapaan turvallisissa klassikkosoundeissa. Kraftwerkin tyylitajuisin piirre, iänikuiset muoviset analogikosketinsoundit, on taaskin tuotu suht miellyttävästi esiin. Kiinnostavaksi saati koskettavaksi levy kohoaa kuitenkin vain satunnaisesti. Bartos on saksalaisen teoreettisesti selittänyt ideoita kappaleidensa takana, mutta ne eivät tunnu välittyvän itse kuulokuvasta. Kraftwerkille ominaisesti päiväkirjamainen levy henkii ihmisen pienuutta ja yksinäisyyttä konemaailman keskellä, mutta jotenkin tuntuu siltä, että Bartoksen olisi pitänyt hankkiutua eroon vittumaisimmista Kraftwerk-demoneistaan jo kauan sitten. Bartokselle kuitenkin pisteitä siitä, että hän kierrättää fiksusti vain omia ideoitaan, eikä toisten. (GaiusTuruBot)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Brazos – Saltwater

Dead Oceans

67 Kun tuubista puristaa, sen toisesta päästä tulee indiepopmusiikkia. Kiva juttu. Kotiseuturakkaasti itsensä nimennyt teksasilaisyhtye on juuri tällaista bulkkipepsodenttia: ihan raikasta ja virkistävää, mutta maku häipyy suusta yhtä nopeasti kuin sinne ilmestyikin. Pähkinänkuoreen soviteltuna Brazos on kuin flegmaattisempi ja mukavuudenhaluisempi versio Vampire Weekendistä. Phosphorescent Blues -esikoisensa (2009) seuraajaa ajan kanssa hioneella bändillä on kelpo melodioita mutta vähän kliininen ja valju ote koko rokkitouhuun. Tasalaatuisen Saltwaterin huippukohdiksi nousevat napakka krautpop-leijuttelu How the Ranks Was Won sekä rumpuloopin ja Cure-kitaran kuljettama Deeper Feelings. Pohjat bändillä ovat siis kunnossa, kun se kerran pystyy noinkin kuluneilla indierock-kliseillä säväyttämään.(Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Caveman – Caveman

Fat Possum

84 Mitä jää jäljelle, jos Bon Iverin kakkosalbumin jyrkimpiä patetiapiikkejä loivennetaan, suureellisimpia bändisovituksia hillitään ja laulujen introverttia syvällisyyttä vähennetään? Ainakin musiikin pehmeä ydin; sydämestä kumpuava melodisuus, rauhallisesti rakentuvat säveljuonet ja mieleen painuvat ydinlauseet. Jos tähän juureen sekoitetaan ripaus kosiskelevaa tunnelmallisuutta ja muovisia muistumia 1980-luvulta, saavutaan Cavemanin luolaan. Jo debyytillään (Coco Beware, 2011) hurmanneen newyorkilaiskoplan eponyymi kakkosalbumi on täynnä seesteisen suuria säveliä, jotka hahmottuvat kerralla mutta kasvavat silti kuuntelu kuuntelulta. Äänimaailmaansa yhtye ammentaa entistä voimakkaammin Tears for Fearsin kaltaisilta menneiltä suuruuksilta, mutta mukaelmat eivät kuulosta teennäisiltä. Pikemminkin yhtye onnistuu välttämään sudenkuopan toisensa jälkeen. Se ei vajoa tosikkouteen, snobismiin tai ironiaan. Caveman esittää laulunsa sellaisena kuin se niitä rakastaa; avoimen melodisina, kauniina, surumielisinä, hieman ylivalottuneina hymneinä, joista kutoutuu levymitassa harras kokonaisuus. Lopulta yhtyeen rakkaus on helppo jakaa. Aamuyön hauraissa väreissä kimmeltävä Caveman tuntuu läheisimmältä levyltä aikoihin. (Hannu Linkola)

http://youtu.be/nS5LcPj93LE

Children of Bodom – Halo of Blood

Nuclear Blast

70 Children of Bodom on yksi Suomen viihteellisimmistä yhtyeistä: supertekninen, silti groovaava, vähän hölmö ja ennen kaikkea melodisesti tarttuva. Sillä on rock-mytologialle arkkityyppinen, äärirajoilla elävä keulakuva. Tasaiseen tahtiin tippuvilla albumeillaan bändi on hämmentänyt death metal -huttuaan varmoin ottein, milloin mitäkin mausteita lisäten. Halo of Blood ei sapluunaa mullista, eikä myöskään suoranaisesti palaa Hatebreeder-ajan tyyliin, vaikka niin on joissain yhteyksissä vihjailtukin. Bodom on kuitenkin löytänyt raikasta irtonaisuutta otteisiinsa: viime albumeita leimannut väkinäisyys on poissa ja kaikessa brutaaliudessaankin levy kuulostaa vapautuneelta. Black metal -tunnelmoinnit tuovat thrash-rypistyksiin mystiikkaa ja äkilliset hyppäykset sävellajeissa tekevät kappalerakenteista omaperäisiä. Bodomin tyylitajuttomin piirre, iänikuiset muoviset kosketinsoundit, on tällä kertaa jätetty miellyttävästi sivummalle. Halo of Blood pitää Children of Bodomin metallimaailman keskiössä, mutta silti bändin toivoisi rikkovan omia kaavojaan vieläkin rohkeammin. (Pauli Komonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Club 8 – Above The City

Labrador Records

75 Alkuvuodesta ruotsalaisduo Club 8:n Kill Kill Kill -sinkku teki suuren vaikutuksen. Sen aamuöinen, laahaava melankolia yhdistettynä kappaleen musiikkivideon ahdistavaan kuvastoon ovat tehneet siitä yhden kuluvan vuoden mieleenpainuvimmista musiikillisista kokemuksista. Luonnollisesti kappale sai odottamaan mielenkiinnolla Above The Cityä. Onko meillä nyt käsissämme albumi, jolle ruotsalaisduo on toistintanut kerta toisensa jälkeen Kill Kill Kill -kappaleen mahtavuutta? No, ei valitettavasti ole. Sen sijaan meillä on epätasainen albumi elektropoppia, joka kuulostaa siltä kuin Robyn olisi jäänyt kotiin kutomaan kaulaliinaa ja kuuntelemaan The Cardigansia. Above The City on Club 8:lle syrjähyppy elektropoppiin, sillä yhtyeen aikaisemmat levyt poppaavat Belle And Sebastianin hengessä. Parhaimmillaan Above The City on suorastaan ihana. Esimerkiksi Run ja I’m Not Gonna Grow Old ovat kesäistä ja erinomaisen tarttuvaa poppia. Kill Kill Kill -sinkun tunnelmia yhtye ei edes yritä tavoitella. (Tuomas Kokko)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Handsome Family – Wilderness

Loose Music

75 Aviopari Brett ja Rennie Sparksin varhaisempia teoksia tulisi ylistää americanan suvereeneina klassikoina: Through The Trees (1998) on kaiketi timanttisin albumikokonaisuus, jonka tämä epämääräinen genre on koskaan poikinut. Kenties kaksikko oli liikkeellä liian varhain. Siinä vaiheessa, kun parrakkaat vässykät alettiin mieltää Amerikan uusiksi aikuisrock-messiaiksi, oli Handsome Familyn todellinen kultakausi jo ohi. Eivät heidän purevan älykkäät ja silti pakahduttavan tunteelliset laulunsa toisaalta olisikaan vedonneet Bon Iver -faneihin: sellaiseen Sparksien musiikissa on aina ollut liikaa halpisviskin vedet silmiin tuovaa poltetta. Nyttemmin Handsome Family tyytyy levyttämään harvakseltaan matalalla profiililla lähinnä tosifaneille. Wilderness, jonka kappaleet on nimetty erilaisten eläinten mukaan, on aivan pätevää akustisvoittoista tunnelmointia. Brett Sparksin tumma, melankolinen ääni on entisellään, ja esimerkiksi Frogs on kouraiseva ja määrätietoinen esitys. Levy henkii ihmisen pienuutta ja yksinäisyyttä luonnon keskellä, mutta jotenkin tuntuu siltä, että pariskunta on hankkiutunut eroon vittumaisimmista demoneistaan jo kauan sitten. Hyvä heille, ei ehkä niin hyvä meille. (Niko Peltonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Hooded Fang – Gravez

Full Time Hobby

69 Hooded Fang tulee Torontosta, mutta piehtaroi samassa suttuisessa lofi- ja garagerock-karsinassa kuin Kalifornian-serkkunsa Thee Oh Sees ja Ty Segall. Minkäänasteinen läpimurto on antanut odottaa kolmannen levynsä julkaisevaa kanadalaisryhmää, ja odotus jatkunee myös Gravezin jälkeen, vaikka sen singlemaistiainen ja (melkein) nimiraita Graves sekä Never Minding aivan moitteettomasti surffailevaa melodista rymistelyä ovatkin. Hooded Fangilla on myös piilevää kunnianhimoa pinnistellä kykyjensä ylärajoilla: Gun Clubin ja 16 Horsepowerin aavikkopölyisissä äänimaisemissa laukkaava Sailor Bull menee vähän metsään, mutta tismalleen Jonathan Richmanin ja The Coralin puoliväliin asettuvan Genesin kummituspsykedeliassa on jotain kovin viehättävää. Sympatiapisteitä ropisee.(Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Laura Marling – Once I Was An Eagle

Virgin Records

69 Joillekin artisteille se, että jokainen heidän levynsä kuulostaa äänimaisemaltaan samalta, on merkki omaäänisen estetiikan löytymisestä. Laura Marlingin kohdalla tilanne on kuitenkin ongelmallinen. Hän lauleskelee taas suorastaan vähäeleisen jutustelevasti, kuten aikaisemmilla levyillään – mutta samalla se herkkyys, joka hänen kappaleissaan alun perin hurmasi, alkaa tuntua tavaramerkiltä. Jos musiikin ainoa anti on tuttujen teemojen suodattaminen yhä tuttavallisemmaksi käyvän kerronnan läpi, ei kuulijalle jää mitään oivallettavaa. Tällaiselle luonnonlapsimaiselle folk-kerronnalle on aina tehnyt hyvää tietty viimeistelemättömyys ja hapuilu, joku merkki siitä, että kyseessä on keskeneräinen prosessi. Marlingin uusin saa hänet tuntumaan artistina niin valmiilta, ettei se ole kauhean mielenkiintoista, vaikka kappaleissa ei varsinaisesti mitään vikaa olekaan. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Neon Neon – Praxis Makes Perfect

Lex Records

70 Olen joskus valvonut yön Frankie Goes to Hollywoodin Two Tribesia kuunnellen ja yrittänyt ymmärtää sitä kahtia jakautunutta maailmaa, johon synnyin. Myös nykypäivänä 1980-luvun popista ammentavat artistit tuntuvat omaksuneen vuosikymmenen vahvan vastakkainasettelun arvot. Praxis Makes Perfectiä kuullessa ensivaikutelma on polariteetti, mustavalkoinen, karikatyyrimäinen. Tarjolla on niin paljon kitschiä, iskulauseiden ja sosialististen monologien dramaattista megafoniin huutamista, ettei kuulija ota selvää, onko hän sisällä maalaispitäjän kesäteatterissa vai Bond-elokuvassa. Neon Neonin matinean teemana on kuitenkin obskuuri italialainen aktivisti Giangiacomo Feltrinelli. Nopean wikipediaamisen perusteella tämän aktivismitouhut eivät lopulta tunnu kauheasti eroavan Malaparten, Pirandellon, Ungarettin, Prezzolinin tai vaikkapa Gabriele D’Annunzion vouhkaamisista. Liioitellut värielementit siis menevät ristiin jo valmiiksi sekavassa korkeakonseptissa, joka kuulostaa lopulta Brasilian pojilta syntikkapoppioopperaksi sovitettuna. Ja musiikillisesti tulos onkin vetävä – syntetisaattoritaustat toimivat aivan taivaallisesti. Aiemmalla Stainless Style -levyllään bändi loi silti paljon järkevämmän levykokonaisuuden. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Pastels – Slow Summits

Domino

77 Twee-, anorakki-, nössö-, C86-, villaneule-, kaakaomuki- ynnä muiden poppareiden palvoma The Pastels ei ole julkaissut studioalbumia kuuteentoista vuoteen, mutta missään mybloodyvalentinemaisessa horroksessa skotlantilaisyhtye ei ole ollut. Se on julkaissut Geographic-levymerkkinsä kautta ihastuttavaa musiikkia (Maher Shalal Hash Baz! Bill Wells Trio! Lightships!), värkännyt yhden soundtrackin (David Mackenzien The Last Great Wilderness, 2003) sekä tehnyt japanilaisen Tenniscoatsin kanssa yhteislevyn (Two Sunsets, 2009), joka ansaitsee pelkästään muffinsseja ja halauksia. Slow Summits on ihastuttava paluu, joka ei yritäkään olla mitään muuta kuin aikuisen ihmisen lempeä kesälevy. The Pastels on kuin vanha koira: sydämellinen, nuhjuinen, rapsuttamaan kutsuva, määrittelemättömässä melankoliassaan hetkittäin hyvinkin koskettava. Katrina Mitchellin laulamalla Check My Heart -singlellä The Pastels ”rokkaa” ja ”svengaa” niin varovaisesti kuin vain osaa – ja kuulijan sydän sulaa. Trumpetin ja poikkihuilun sulostuttamalla Secret Musicilla bändi puolestaan toteuttaa viiden pennin Bacharach-ambitioitaan – kuulostaen kuitenkin enemmän yläasteen musiikkiluokan orkesterilta, niin kuin toki pitääkin. Tätä levyä inhotakseen täytyy olla maailman hirvein ihminen. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pharmakon – Abandon

Sacred Bones

83 Näinkö kävi, että kaikista musagenreistä se sisäänpäinkääntynein ja antisosiaalisten vanhojen miesten kansoittamin, noise, sai viimein h-prefiksinsä? Ja tästä on vieläpä vastuussa nuori, viehättävä, vaalea tyttö? No ei nyt ihan, sillä Abandon ei lopulta ole mikään noiselevy, vaikka indieväelle lajityypillisellä tavalla harsh-osaston karuimmat äärilaidat on toki kuunneltu ja niille annetaan leimallisen outouden nimessä arvostus. Abandon kuitenkin pysyttelee tyypilliseen tapaan turvallisissa klassikkosoundeissa. Selkein vertailukohta on 1970-luvun lopun Throbbing Gristle -tyylinen Beatles-nerokkuus, rajuimmillaan SPK:n Information Overload Unitin aikainen jefflynnemäinen kallonporausmeininki. Ajoittain mieleen tulee Institutin skandinaavinen voimaelektroniikka ja persubrittiläinen Whitehouse. Abandon ei ole tavattoman omaperäinen, mutta silti viihdyttävä naisen
tekemä poplevy. (Joni Kling)

http://www.youtube.com/watch?v=g5TueQOtrO0

Yeah Yeah Yeahs – Mosquito

Polydor

69 Yeah Yeah Yeahs saavuttaa uransa lakipisteen nelosalbuminsa avausraidalla. Sacrilege on säädyttömän riemukas kollaasi, joka irrottaa yhtyeen kaikesta edellislevyä (It’s a Blitz!, 2009) hillinneestä koneellisesta kurinalaisuudesta. Sen euforisessa gospel-hurmoksessa kaikki on harrasta mutta mikään ei ole pyhää. Humu kestää kuitenkin vain hetken. Jo herkän ulkopuolinen kakkosraita Subway palauttaa yhtyeen kuoreensa. Onneksi Yeah Yeah Yeahs saa autistisimmatkin kappaleensa puhumaan keskenään. Niinpä Mosquito kuulostaa loogiselta, vaikka on samalla varsin sekava sikermä lepattavia rytmejä, efektien kanssa miekkailevia riffejä, maanisia hokemia ja oikealla hetkellä esiin vedettyä kujerrusta. Kiinnostavaksi saati koskettavaksi levy kohoaa kuitenkin vain satunnaisesti. Tuotanto edellä rakennettu taiderock hajoaa harmillisen usein tympeäksi paukkeeksi, toistoksi, ulinaksi ja pintakiilloksi. Uutukainen ei siis vapauta kolmikkoa sen perisynnistä; yhtye höystää ideoitaan turhan harvoin pätevin sävelin. Kiehtovien äänivallien levoton itseisarvoisuus olisi helpompi hyväksyä, jos levyn täysosumat eivät kavaltaisi Yeah Yeah Yeahsin osaavan halutessaan luoda myös jotakin suurta ja ainutlaatuista. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!