Minikritiikit, vko 23: Kuudes silmä, Majical Cloudz, British Electric Foundation…

British Electric Foundation – Dark: Music of Quality and Distinction vol. 3

Wall of Sound

59 Martyn Ware, Ian Marsh ja Glenn Gregory tunnetaan paremmin yhtyeestä Heaven 17, mutta Ware ja Marsh toimivat 1980-luvulla myös tuottajatiiminä British Electric Foundation -aliaksella, jonka tuotoksena syntyi loistavasti ajan hengen tiivistänyt ja samalla historian kerroksia leikkaava kokoelma Music of Quality and Distinction. Albumilla ajan vaihtoehtoväki ja jo parhaat päivänsä nähneet tähdet tulkitsivat vanhoja klassikkoja 1980-luvun sliikeillä tuotantoarvoilla täydellistettyinä. Tina Turnerin uran levy käänsi uuteen nousuun, Gary Glitteriä edes B.E.F. ei pystynyt pelastamaan. Menestyskokoelmalle lypsettiin yksi jatko-osa ja nyt on toisen vuoro. Konsepti vain ei enää kanna yhtä charmikkaasti vuonna 2013. Pääosassa ovat yhä eilisen tähdet, tosin nyt ne, jotka sarjan ensimmäisen osan ilmestyessä olivat pinnalla. Kappalevalinnat ovat turvallisia. Boy George mörisee Lou Reedin ja Iggyn biisejä. Glenn Gregory tulkitsee ties monettako kertaa Party Fears Twon ja brittien ikuinen euroviisudarling Sandie Shaw Walk in My Shoesin. Kornista tuotannosta huolimatta Blondien Picture This kasvaa Kate Jacksonin hitaampana versiona uusiin mittoihin. Bonuksena mukaan on ujutettu Maximin komeasti camp Day Before Came -versionti. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Keiji Haino / Jim O’Rourke / Oren Ambarchi – Now While It’s Still Warm Let Us Pour in All the Mystery

Black Truffle

81 Nämä kolme improvisaatiomaailman jättiä kokoontuivat viime vuonna sillanrakennuspuuhaan improvisaation ja mielettömän melurockin välille. Kyseinen levy, Imikuzushi, oli peto suoraan Vanhan testamentin ajoilta puettuna power trio -muottiin – luolamiesrytmejä, jyrisevää bassoa – mutta tuolloin tähtiroolissa oli Hainon liekehtivä kitaratyöskentely. While It’s Still Warm… tarjoaa yhä puhtaasti julmaa kitarahelvettiä, mutta lähestyy myös toista puolta japanoisesta ja viettää alusta parikymmentä minuuttia saarivaltion legendaaristen Taj Mahal Travellersin, East Bionic Symphonian ja Les Rallizes Denudesin äänimaailmassa. Helvetti aukeaa levyn toisella puoliskolla, missä A New Radiancen ja Even That Still Heren kaksoistornit sortuvat kuulijan niskaan kuurouttavalla voimalla. Kun päätös saapuu nimikkoraidan muodossa, luulisi kuuntelevansa kadonnutta Far East Family Bandin tai White Heavenin äänitystä. While It’s Still Warm… osoittautuu pirteän monipuoliseksi ekskursioksi. (Antti Piirainen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kuudes silmä – s/t

Combat Rock Industry

72 Kuudes silmä soutaa vaarallisilla vesillä. Jylhän postpunkin, varhaisen goottirockin ja kajal-suomirockin yhdisteleminen on taitolaji, joka asioiden mennessä poskelleen voi tuottaa kauhistuttavia lopputuloksia. Esikoisalbuminsa Combat Rockilla julkaiseva lohduuttomuusrock-kvartetti selviää kuitenkin tulikokeestaan hienosti; mitään varsinaisesti uutta yhtye ei Ratsiansa ja Mustan Paraatinsa kuunnelleelle tarjoa, mutta tuskinpa se on ollut tavoitteenakaan. Kuudennen silmän ehdoton valttikortti on napakkuus: moni yhtye venyttäisi levyn introna toimivan Hypnoosin kaltaisen kappaleen 5-minuuttiseksi murhenäytelmäksi, mutta Kuudes silmä pitäytyy minuutissa. Levyn muistakin kappaleista puolet pysyy plus-miinus-kahden minuutin punkmitassa, ja neljän minuutin raja rikotaan vain kahdesti. Militanttien ryskyvien rumpujen, kinisevien hyönteiskitaroiden ja melankolisten syntetisaattorien muodostamaa äänimaailmaa hallitsee laulaja Jere, jonka energinen ja heittäytyvä ilmaistu estää rehellisen kliseistä ja absoluuttisen lohdutonta kokonaisuutta (olisitko mieluiten Ihmisraunio, Tuomittu vai Kuollut mies?) lipsumasta lähellekään tahatonta komediaa puolelle. Kuudennen silmän esittämänä ”tervetuloa mun elämään” on tarjous, johon kannattaa tarttua. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Majical Cloudz – Impersonator

Matador

46 Ujeltavan mieslaulun ja ambientisti hipsuttelevan instrumentaation yhdistelmä on tuottanut 2010-luvulla tukun hienoja levyjä esimerkiksi sellaisilta artisteilta kuin Perfume Genius tai Active Child. Samaan saumaan yrittää iskeä Devon Welshin ja Matthew Otton kanadalaisduo Majical Cloudz. Yritykseksi jää, sillä Impersonator on lähes kuolettavan tylsää kuultavaa. Grimesin Oblivion-albumilla vieraillut Welsh on laulajana persoonaton ja keskinkertainen, minkä johdosta levyn raukeat, minimalististen elektronisten taustojen päällä soljuvat kappaleet kuulostavat lähinnä narsistiselta vaikerrukselta. Jonkinlaista toivoa tarjoavat (kamalasta sanoituksestaan huolimatta) singlenäkin julkaistu Childhood’s End sekä Mister, joka tuo rytmikkäässä ilmavuudessaan mieleen Band of Horsesin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Peals – Walking Field

Mellon Curb / Thrill Jockey

81 On hyvä, että maailmassa on levyjä, jotka kuulostavat takkatulen rätinältä, kesämökin kuistilta, päiväunilta riippumatossa sekä japanilaisilta eläinanimaatioilta, joissa tuhisevat pandakarhut järsivät sokeriruokoa rauhoittavasti liplattavan joen varressa. Tätä mieltä ovat oletettavasti myös William Cashion erinomaisesta Future Islands – konepopyhtyeestä sekä Bruce Willen edesmenneestä Double Dagger -noiserocktriosta. Baltimorelaismuusikot tekevät Peals-nimen suojissa instrumentaalimusiikkia, jonka lämpimään syliin tekee mieli käpertyä. Lähinnä akustisilla ja sähköisillä kitaroilla, mutta myös lelupianoilla, tamburiineilla ja selloilla luotu Walking Field muistuttaa nimensä mukaisesti pitkää kävelyretkeä luonnon helmassa; maisemat muuttuvat huomaamattomasti ja radikaalistikin, vaikka ”paikka” pysyykin koko ajan samana. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sink – Holy Testament 1 & 2

Svart Records

82 Rituaalimusiikin tekeminen nykymaailmassa on mielenkiintoinen ilmiö. Ennen esimerkiksi katolinen kirkko sääteli, mitä melodioita sai käyttää, ja pakotti täten säveltäjät käyttämään esimerkiksi bassolinjoja uusien ja edistyksellisempien musiikillisten ideoiden tutkimiseen. Dub syntyi siis Roomassa. Nyt sana on vapaa ja varsinkin raskaamman musiikin puolelta löytyy projekteja, joissa lähdetään tekemään rituaalimusiikkia vaihtelevasti implisiittisestä eksplisiittiseen kulkevalle akselille sijoittuen. Esimerkiksi Svartin tallissa levyttävä Arktau Eos on selkeä tapaus – Sink ehkä vähemmän. Kaikkea syntikkadronesta ja tasabassarista blackmetal-sahaukseen ja industrial-riffittelyyn sekoittava orkesteri on nimennyt käynnissä olevan kaavaillun tetralogiansa tavalla, joka vie ajatukset rituaaleihin. Vaikutelmaa vahventaa se, että jos eri tyylien läpikäynnin lomassa on mitään punaista lankaa havaittavissa, se on juhlallisuus. Ja ykkösosan Ritual ja Ritual Transfigured antavat myös osviittaa mielenmaisemasta, jossa tässä samoillaan. Niinäkin hetkinä, jolloin liikutaan vahvasti ambienteissa maisemissa, ei musiikki suostu taipumaan taustaksi vaan vaatii huomiota. The Holy Testamentin kahdesta ensimmäisestä osasta varsinkin toisessa on havaittavissa samaa huumaavuutta kuin suitsukkeilla kyllästetyssä tilassa. Monotoniakaan ei muutu missään vaiheessa unettavaksi. Olen joskus miettinyt onko rituaalitoimitukselle olemassa samanlaista läpikäymisen karttaa kuin se, jonka ihmisen kerrotaan käyvän läpi suuren menetyksen koettuaan. Ehkä se kuuluu tässä musiikissa. (Arttu Tolonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!