Minikritiikit, vko 22: Colin Stetson, !!!, Pure X…

!!! – Thr!!!er

Warp

62 Nuorgamin bändilempinimisanakirjassa huutomerkkibändiksi nimetyn yhtyeen uutta levyä voi kuvata kahdella sanalla: jokseenkin turha. Missä on se yhtye, joka Myth Takes -levyllään kutoi niin narkoottista ja toismaailmallista groovea? Missä on yhtye, joka tanssitti Flow-kansan sellaiseen hurmokseen, että siitä puhutaan vieläkin? Eikö Thr!!!erin pitänyt olla paluu oikealle tielle? No jos ei nyt vielä sattunut tulemaan selväksi, ei se ole. Kai yhtye lymyilee vielä siellä jossain, mutta tämä versio on yrittänyt uudistua sillä tavoin tavanomaisemman postpunkin sävyjä tavoitellen, että on unohtanut, mikä siitä teki alun perin niin mahtavan. Yhtyeen puolustukseksi on sanottava, että jotainhan sen oli yritettävä. Niin nerokasta tavaraa kuin se vuoden 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tekikin, aika on ajanut säälittä ohi dance-punksoundista samalla, kun thetingtingsit ja iconapopit ovat kaupallistaneet tyylin parhaat temput omiin tarkoituksiinsa. Mutta minkäs teet: säälipisteillä ei musiikissakaan pitkälle pötkitä. Onhan levyllä toki hetkensä, mutta niin on useimmilla levyillä. Esimerkiksi Even When the Water’s Cold on erinomainen singlebiisi. Nykykunnossaan bändi kuulostaa silti hajuttomalta ja mauttomalta indiepappadiskorockilta, punk-funkin Eric Claptonilta. (Santtu Reinikainen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mother Falcon – You Knew

Crème Fraiche

74 Austinissa lienee liikaa muusikoita, kun Mother Falconinkin on täytynyt pestata niitä riveihinsä neljätoista kappaletta. Promokuvassaan sopuisasti jättiläismäisen puun oksille ripustautunut kokoonpano soittaa luonteelleen sopivasti orkestraalista popmusiikkia, jota myös barokkipopiksi kutstutaan. You Knew’n jousisoittimin, puhaltimin, koskettimin ja kimppahoilotuksin somistellut vyörytykset ja niiden kanssa vuorottelevat hauraat suvannot ovat dynaamisuudessaan jylhää kuultavaa, vaikkakin estetiikaltaan vähän turhankin tuttuja Sufjan Stevensin, Patrick Wolfin ja Arcade Firen kaltaisten hengenheimolaisten levyiltä. Mother Falcon ei säästä kuulijaansa sisällöttömältä ja yli-innokkaalta hosumiselta, mutta kunnianhimoisen konseptin osuessa kohdalleen – kuten rohkeasti tulkitulla Sleepillä tai vähäeleisemmällä I Dream of Waterilla – tämä jalkapallojoukkueellinen (vaihtopelaajat mukaan lukien) teksasilaisia saa aikaan hienoa jälkeä. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pure X – Crawling Up the Stairs

Merok

67 Teksasin Austinista peräisin oleva Pure X kuulostaa siltä, että bändi joutui vanhempien hylkäämäksi, tuli kojoottien adoptoimaksi, ja sen jälkeen kojoottien hylkäämäksi, kun nämäkin kyllästyivät turhaan vikinään ja vocoderin käyttöön. Paljon valitusta tyhjästä, tulee bändin toisesta albumista helposti ajatelleeksi, mutta angstista pintaa syvemmältä löytyy silti varsin messeviä sävellyksiä ja tunnelmia. Vuoden 2011 debyytin maantiepölyisen americanan ja sekä gootti- ja cold wave vaikutteiden yhteentörmäyksestä on kehitytty pidemmälle: kakkoslevy on entistä tyylikkäämpi paketti, joka osoittaa, että thexx:t ja atlassoundit on kyllä kuunneltu, toisaalta synkistellään perinnemaisemissa vaikkapa aivan alkuaikojen Nick Cave & Bad Seedsiltä kuulostaen. Osaavaa modernia partamustahuulimusaa siis, mutta kovin yksipuoleinen ja pitkähkö levy kuunneltavaksi ilman turtumuksen tunnetta. Riipivän tummanpuhuva intensiteetti muuttuu helposti vähemmän intensiiviseksi, kun sitä välitetään taukoamatta kurjuuden kaivon pohjamudista. Muutaman rempseän hyvänmielen countryraidan itsensä yksinäisten sydämien maantiehotellissa tärviölle ryyppäämisestä olisin levylle halunnut. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Colin Stetson – New History Warfare Vol. 3

Constellation

85 Jos joskus iskee mieliteko pestä neroja, niin suosittelen ottamaan yhteyttä Colin Stetsoniin. Hän on nimittäin paitsi nero, myös pesunkestävä sellainen. Bon Iverin ja Arcade Firen kiertuekokoonpanoon kuuluva (ja muun muassa Feistin, The Nationalin, Tom Waitsin ja LCD Soundsystemin kanssa soittanut) kanadalainen avantgarde-puhaltaja on viimeisellä New History Warfare -albumillaan aivan yhtä häikäisevässä iskussa kuin trilogian ensimmäisilläkin osilla. Äärimmäisen vaativan kiertohengitystekniikan hallitseva Stetson loihtii massiivisesta bassosaksofonistaan epäinhimillistä ääntä; rääkättyä ja törkyistä murinaa, jonka loputtomien arpeggioiden katveesta nousee aika ajoin esiin tukahdutettuja avunhuutoja, kuin kidutetun merinorsun törähdyksiä tai öljylammikkoon vajoavan albatrossin viimeisiä rääkäisyjä. Pienet nuotit -blogissa musiikkia verrataankin osuvasti maan alta kantautuvaan peruskallion vaikerrukseen. New History Warfare Vol 3. on häikäisevä, mutta hetkittäin myös uuvuttava levy. Happea ja valoa sen tulta ja tulikiveä hohkaavaan maailmaan tuo Justin Vernon (Bon Iver), jonka harsomainen kuorolaulu täyttää kuulijan keuhkot hapella ja silmät valolla 15-minuuttiseksi paisuvan To See More Light -painajaisen jälkeen. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Wampire – Curiosity

Polyvinyl

71 Maailman kenties irstaimman näköinen popduo Wampire ei tarvitse kuin muutaman tahdin hurmatakseen kuulijansa. Portlandilaisyhtyeen kakkosalbumin avaava singlebiisi The Hearse yhdistää valloittavalla tavalla lofi-estetiikan, muovisen new waven ja 1970-luvun melankolisten euroiskelmien kitsch-syntikat. Empire of the Sunin ja Ramonesin ristisiitokselta kuulostava Giants jatkaa täysosumien sarjaa, mutta kokonaisen albumin tekemiseen ei näiden höpönassujen menovesi aivan riitä. Sesongin helposti sulavaksi indieherkuksi Wampire on kuitenkin maukkaimmasta päästä. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!