Minikritiikit, vko 21: Mikal Cronin, Mark Kozelek, Inter Arma…

The Child of Lov – s/t

Domino

62 Dominon tuoreimmasta albumidebytantista ei ole annettu julkisuuteen juuri muuta tietoa kuin että hän on 25-vuotias ja kotoisin Alankomaista. Siihen nähden on melko yllättävää, että mies on saanut esikoisalbumilleen vierailijoiksi Damon Albarnin ja kulttiräppäri MF Doomin. The Child of Lov operoi tyylilajissa, joka kärsii tällä hetkellä hienoisesta ylitarjonnasta: R&B-rytmejä, elektronista kilkutusta ja avantgarde-estetiikkaa yhdistelee juuri nyt moni muukin. Mitään jamesblakemaista hipsuttelua levy ei sentään pidä sisällään. Hollantilainen väläyttelee sen sijaan mielellään rouhean soulmiehen elkeitä (kuten Malachai tai Jamie Lidell), mutta on valitettavasti itse konseptinsa heikoin lenkki. Falsettiujelluksia, fiilismongerruksia ja murahduksia toistensa päälle latoessaan The Child of Lov kuvittelee varmasti olevansa kuin mikäkin Prince, mutta kuulostaa väkinäisyydessään enemmän Kim ”Humane” Heroldilta. Give Me, One Day ja Go With the Wind vihjaavat , että tuottajana Child of Lovilla voisi olla valoisa tulevaisuus edessään. Se saattaa kuitenkin edellyttää mikrofonin luovuttamista osaavampien käsiin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mikal Cronin – MCII

Merge

63Mikal Cronin taitaa näppärät molli- ja duurikäännökset niin kuin jokainen Brian Wilsoninsa huolellisesti opiskellut. Työtä pelkäämättömän kalifornialaispopparin (mm. Ty Segall Band, Moonhearts) kakkosalbumi on kuitenkin varsin mitäänsanomatonta kuultavaa. Croninin kelpo sävellykset valuvat hukkaan, kun biisi toisensa jälkeen toistaa samaa kaavaa: säkeistöt akustisilla ja kitaroilla pelaavaa beatlesmiä, kertosäkeisiin höysteeksi tympeimmät mahdolliset 1990-luvun jenkkialternativen surinakitarat. Näennäisestä tuoreudestaan huolimatta Cronin edustaa samaa muodollisesti pätevää powerpop-keskinkertaisuutta kuin kaikki maailman brendanbensonit ja benkwellerit. Matkaa 1970- tai 1990-luvun alan mestareihin jää kurottavaksi mailikaupalla. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Eve – Lip Lock

From the Rib

84 Ruff Rydersin 1990-luvun First Lady vietti hiljaiseloa lähes vuosikymmenen, mutta nyt Eve Jeffers on palannut – juuri sopivasti, kun hypensä verkkoon sotkeutunut Azealia Banks on viimein julkaisemassa esikoisalbumiaan. Ja aika paljon saa neiti Banks saada aikaan, jos aikoo lyödä Lip Lockin laudalta. Se nimittäin hipoo huippusuoritusta: biitit ovat addiktoivia, Even flow viihdyttää ja kertosäkeet tarttuvat kuin tennarin pohja siiderin tahmaisemaan tanssilattiaan. Harva albumi on 11 vuoden odotuksen arvoinen, mutta Lip Lock on. Sitä kuunnellessa tuntuu kuin Eve olisi poissa ollutkaan. Kompaktilta Lip Lockilta löytyy pop-potentiaalia (Make It Out This Town), vimmaista riimien sylkemistä (Wanna Be, Grind or Die), kiinnostavia musiikillisia koukkuja (Mama in the Kitchen, Forgive Me) ja hienostunutta pehmeyttä (Never Gone). Uusi Eve ei ole yhtä kiukkuinen kuin vuosituhannen vaihteen gangsta-Eve, mutta musiikillisesti hän ei ole koskaan kuulostanut näin kiinnostavalta. Upeaa! (Markus Hilden)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Inter Arma – Sky Burial

Relapse

84 Kuinkahan monta hienoa levyä on ajautunut karikkoon vain siksi, että on ollut sisäinen pakko leikkiä aivan liian monella tyylilajilla? Popmusiikin puolella luku saa Bon Iverin partakarvojen lukumäärää isomman arvon. Mutta metallipuolella, kaikissa niissä tyyleissä, jotka ovat hyperkriittisiä omasta puristisesta asenteestaan, sellaisen yrittäminenkin on melko harvinaista. Onnistuessaan tulokset voivat olla mielipuolisia niin parhaalla mahdollisella tavalla (The Body) kuin aivokurkiaisen lävistävän Damokleen miekankin lailla (Botanist), mutta Inter Arman toinen levy ymmärtää kuinka pienet liikkeet voivat tehdä suuria tuloksia. Ne pienet liikkeet ovat tosin lähinnä piirtoviivoja, joissa yhdistyy näennäisesti hankalia yhdistelmiä. Westward löytää alitajunnasta vision, missä Pig Destroyer ja Lynyrd Skynyrd leikkivät hippaa. ’sblood varastaa Steve Reichin koripallon ja pakenee muristen paikalta, ja kaksiosainen The Long Road Home voittaa My Morning Jacketin viimeisen seitsemän vuoden tuotannon, kunnes blastbeat piiskaa tasankohienoudet unohduksiin. Suurin ihme nousee siitä kuinka tämä kaikki saadaan toimimaan ja jakamaan näinkin kunnianhimoisen levyn minuutteja ilman, että jokin osa itsetuhoutuu. Vuoden toistaiseksi parhaita raskauksia, en tahdo aborttiklinikalle! (Antti Piirainen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mark Kozelek & Jimmy LaValle – Perils From the Sea

Caldo Verde

70 Rakettivauhtia levyjä julkaissut Mark Kozelek (Red House Painters, Sun Kil Moon) lyöttäytyy yhteen The Album Leaf -projektistaan tunnetun Jimmy LaVallen kanssa. Moisen parin yhteistyö enteilee hyvää, ja Perils From the Sea alkaakin vahvasti kappaleella What Happened to My Brother. Miesten yhdessä laulama kertosäe on herkkä ja koskettava. Kozelek rikkoo albumilla muutamaan otteeseen tutuksi tullutta suoraviivaista ja riisuttua lauluntekotyyliään, mikä on virkistävää, mutta jokin jää uupumaan. Suurin osa levystä kuulostaa tutulta Kozelekilta, vain istrumentaatio on vaihtunut nylonkielisestä kitarasta pehmeästi pulputtaviin rumpukoneisiin ja unisiin koskettimiin. Kappaleet eivät missään nimessä ole huonoja, ja levy toimii varsin hyvänä johdatona kummankin artistin maailmoihin. Valitettavasti Perils From the Sea -levyllä Kozelekin ja LaVallen vahvuudet eivät sulaudu täysin saumattomasti yhteen. (Jyri Pirinen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Phoenix Foundation – Fandango

Memphis Industries

87 Viime vuoden syyskuussa kirjoitimme suomalaisista yhtyeistä ja artisteista, joilla on kaima maailmalla. Mukaan olisi sopinut myös The Phoenix Foundation: tämä arvio ei nimittäin käsittele melodista punkrockia soittavaa yhtyettä Suomen Turusta vaan raikasta popkvartettia Uuden-Seelannin Wellingtonista. Jos joskus olet miettinyt miltä kuulostaisi, jos joku yhdistäisi mahdottoman luontevasti Midlaken utuisen psykedeliafolkin ja Cut Copyn optimistisen tanssipopin, niin anna Fandangon kertoa sinulle vastaus. The Phoenix Foundationin viides albumi on yhtä täydellistä musiikkia lämpimiin kevätpäiviin kuin Daft Punkin Random Access Memories: se soi raukeasti mutta napakasti, sopivan uneliaasti mutta silti kristallinkirkkaasti, sen musiikki on lapsellisen helppoa, mutta täynnä kiehtovia yksityiskohtia. Edellisalbumillaan Buffalolla (2010) brittilehdistön sydämet valloittaneen kvartetin leikkisä luonne tulee parhaiten esiin The Captainin ja Wallsin kaltaisissa kuplivissa tanssipaloissa, kun taas bändin progressiiviset piirteet paljastuvat Coralen muuntautuessa haikeasta folkinstrumentaalista rymisteleväksi spacerock-eepokseksi. Bändi nostaa hattua myös esikuvilleen: Supernatural ja Inside Me Deadin kumartavat rullaavalla dreampopillaan hienovaraisesti The Chillsin ja The Churchin kaltaisille kiwiklassikoille.(Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!