Minikritiikit, vko 20: Antero Lindgren, No Joy, Solar Bears…

Eat Skull – III

Woodsist

78 Eat Skull, yksi arvaamattomimmista shitgaze-aallon (moukarifacepalm.gif) pörisijöistä palaa, yllätys yllätys, kimalaisten palatessa takaisin katukuvaan. Mutta… hetkinen. Nyt soundia on siistitty melkoisella kädellä. Ei ole hyvä etsiä perseraiskattujen radioiden S.O.S.-koodeja, kun III-albumia laittaa soimaan, sillä pettymys tulee olemaan valtava. Toisaalta, suhina ei tehokeinona enää ehkä riittäisi kolmannella levyllä, joten popsauvaa heilauttavat kallonpopsijat valitsivat viisaasti. Kiillotusta pintaan, niin vanhojen Punk Tripsin ja Oregon Dreamingin vertaisten melodioiden tuominen pääosaan riittää. Nyt saatte hieman laiskahkoa ja nuotillisesti rajoittunutta poppia, ja levyn päättää ei yksi vaan kaksi akustista heittoa. Hampaiden teroitus edessä, luulen, mutta tämä ei ainakaan tuhoa makuaistiani, kuten kymmenen vuotta sitten raakana juomani pontikka – tai Eat Skullin kaksi edellistä (ja erinomaista) levyä. (Antti Piirainen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Eri esittäjiä – Leijonat 2013

Sony

36 Kiekkolevyillä on yleensä sekä hyviä että huonoja kappaleita. Tällä levyllä on molempia. Hyviä kappaleita edustavat Mäk Gälis, Cheek, Haloo Helsinki! ja Irina. Huonoja kappaleita ovat esimerkiksi Teräsbetoni ja Lordi. Ne edustavat vanhoja nimiä ja ovat heviä. Miksi jääkiekko ja hevi on Suomessa naitettu yhteen? Kaikkihan tietävät, että parasta kiekkomusaa ovat räppi ja tekno. Albumilla on myös Samppa Linnan ja Timo Jutilan huumoribiisi. Biisin tyylilajina on dubstep ja aiheena huumori. Biisi ei ole aivan yhtä hauska kuin takavuosien hitti Ihanaa, Leijonat, mutta toisaalta: kuka pystyisikään ylittämään moisen klassikkokappaleen? Nyt tuntuukin, että tangenttia urheilun ja popmusiikin välillä yritetään tällä kokoelmalla muodostaa väkisin, kun Ihanaa, Leijonat -tyyppinen hittiklassikko ja oma visio puuttuu. Vaikutelma on väkinäinen eikä levyllä ole tarpeeksi teknoa tai räppiä. Lisäksi levyllä laulaa Vesku Jokinen kappaleen Olen suomalainen, jonka alkuperäinen esittäjä Jean Sibelus varmasti kääntyisi haudassaan, jos kuulisi. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Antero Lindgren – Walking With the Dead

Ei-No

66 Antero Lindgrenin kakkosalbumin kohdalla on mainittu toistuvasti termi ”heartland rock”. Ja tuskinpa Lindgren olisi Talking With the Deadin kaltaista albumia tehnyt ilman aitoa viehtymystä Tom Pettyn, Jackson Brownen ja Bruce Springsteenin kaltaisten, sitä paljon puhuttua rehellisyyttä huokuvien sinikaulusrockareihin musiikkiin. Talking With the Deadillä ovat kuitenkin läsnä myös Mother-esikoisalbumilta (2012) tutut twinpeaksmäisen pahaenteisesti humisevat syntetisaattorit, joten mitään puhdasoppista retroilua albumi ei ole. Kahden äänimaailman välissä taiteillessaan Talking With the Dead jääkin eräänlaiseksi kompromissiksi Tunnel of Love -tyyppisen intiimiyden ja laulustemmoja ja 12-kielisiä kitaroita pursuavan ruutupaitareippailun välille. Se on sääli, sillä Lindgren on onnistunut tälläkin kerralla säveltämään varsin hyviä ja keskenään erilaisia kappaleita, kuten eaglesmäisesti viilettävä Highway Hallelujah ja synkkäsävyisempi I’m Ready. Pari miinuspistettä on tälläkin kertaa annettava Lindgrenin peruna suussa -tyyppisestä artikulaatiosta, joka liian usein muuttaa peet beeksi, koot geeksi, veet tuplaveeksi ja ässät zetoiksi. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

LL Cool J – Authentic

429 Records

51 Aitous ei ilmeisesti edellytä tuoreutta tai kekseliäisyyttä. Tämän levyn nimi piti alunperin olla Authentic Hip Hop, mutta LL Cool J on tainnut jossain vaiheessa tajuta, että pop- ja rockviittauksia vilisevä kauppakeskus-hiphop ei ehkä kuitenkaan ole sitä rouheaa vanhan koulukunnan riimitaidetta. Authenticin ongelma on, että kaikki kuulostaa tutulta kuin Nokia Tune suomalaisille. Tuotanto on löysää 2000-luvun listakamaa ja LL räppää kaikki mahdolliset kliseet, jotka kuka tahansa tämän levyjä kuullut osaisi ladella. Sen verran lipevä kaveri kuitenkin on, että muutamien hitaiden lemmiskelyrallien kohdalla on pakko myöntää miehen edelleen osaavan toisen tavaramerkkinsä tekemisen mainiosta. Sen toisen eli raakojen uhoräppien kohdalla homma kuulostaa sen sijaan lähinnä seniorin vaivaannuttavalta sotamuistelulta. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

No Joy – Wait to Pleasure

Mexican Summer

69 Kanadalaisten Laura Lloydin ja Jasmine White-Glutzin muodostama No Joy on noussut varsin lyhyessä ajassa yhdeksi lihaksikkaamman kenkiintuijottelurockin suurimmista toivoista. Duon kakkosalbumin Wait to Pleasuren perusteella on helppo ymmärtää, kuinka näin on päässyt käymään, mutta yhtä selväksi levy tekee sen, että bändin on turha haaveilla minkäänlaisesta murtautumisesta shoegaze-geton ulkopuolelle. No Joyn merkittävin vahvuus on taito ja uskallus rakentaa tavallista häiriintyneempiä äänimaisemia. Eniten tekemistä kaksikolla on puolestaan perusasioissa, kuten laulunkirjoittamisessa. Ryhdikkään bassomelodian kuljettama Lunar Phobia olisi genreklassikko, mikäli se olisi julkaistu 1980- ja 1990-luvun taitteessa. Oikeaoppisesti laahaavalla ja pörisevällä Slug Nightilla sekä Cocteau Twinsiä grungeen naittavalla Hare Tarot Liesilla vahvistettuna siitä olisi saanut timanttisen ep:n, mutta uuvuttavuuteen asti hälisevällä albumilla niinkin hyvät kappaleet uhkaavat unohtua. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Solar Bears – Supermigration

Planet Mu

77 Kyllästyivätköhän John Kowalski ja Rian Trench jossain vaiheessa odottamaan uutta Boards of Canada -albumia ja päättivät tehdä sellaisen omin voimin? Jos Supermigrationilta kuuntelee vain Cosmic Runnerin, Komplexin ja Rainbow Collisionin, on muunlaiseen johtopäätökseen vaikea päätyä. Solar Bearsilla on tarjottavana kuitenkin muutakin kuin (sinänsä erinomaisesti toteutettua) pastissia Boardsin auringonpaahteisesta raukeudesta ja fraktaalimaisista kappalerakenteista. Irlantilaisduon kakkosalbumilla kuullaan myös Stevie Wonderin 1970-luvun hippikauden progressiivisesti polveilevaa instrumentalismia (Love Is All), Trans Amin ja Zombin rosoista syntikkarockia (The Girl That Played With Light) ja hakua M83:n taivaisiin kurottelevan popin suuntaan (Airin Moon Safarilta tutun Beth Hirschin laulama Our Future Is Underground). Jälki on koko ajan varsin asiallista – mutta kuitenkin sitä kutkuttavampaa, mitä enemmän se tuo mieleen Boards of Canadan. Koskas se Tomorrow’s Harvest taas ilmestyykään…? (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!