Minikritiikit vko 19: Eläin, Fleetwood Mac, Karl Hyde…

Ismo Alanko – Maailmanlopun sushibaari

Fullsteam

47 Alangon viimeisin albumi voisi nimensä puolesta olla Arto Paasilinnan uusi romaani, miksei sisältönsäkin. Samasta suomalaisesta visakoivusubstanssista tämäkin teos on veistetty. Se ei kurota mihinkään, se limboaa alitse sähköpaimenen, johon ei ole edes kytketty virtaa. Musertavaa huomata, kun ottaa huomioon, että tässä on mies Hassisen ja Sielun Veljien takana. Alangon sooloura sen sijaan on ollut jatkuvaa löysällä nuoralla tasapainoilua. Ja tällä kertaa kapsahdetaan pahasti keskinkertaisen puolelle – osoituksena jo epäinnoittunut Harmaa on hyvä väri -single. Entä onko Naapurin saunareissu yritys tehdä Risto vs. Koskenniemi -tyylinen huumoriraita? Tuulen selkään, jossa Alanko näyttää, ettei hänen lauluäänensä ole vain kuluneen manieristista temppuilua, on valopilkku. Saisinko albumillisen tällaisia lauluja, sillä nyt käsissäni on vain epäkesko valikoima mielikuvituksettominta ja tasapaksuinta musiikkia aikoihin. Ajoittain sävelkynä pysyy sentään Alangon kädessä, kuten Vuoden turhin laulu osoittaa, kuulostaen enemmän herran pikkuveljen tuotokselta. Tuntuukin kohtalon ivalta, että kappale pilkkaa kertakäyttöpoppia sen potentiaalia hahmottamatta. Kun asioihin otetaan tarpeeksi etäisyyttä, huomaa Neljän Ruusun lopulta nousseen historiallisesti merkittävämpää Ismo Alankoa musiikillisesti kiinnostavammaksi entiteetiksi. Tässä koko ”taiderockin” ongelma: se on rakennettu vaihtoehtokulttuurin ehdoilla, ohjelmallisesti muka-oudoksi, tulevaksi klassikoksi, valmiiksi popmuseoon kelpaavaksi. Ja museot ovat kuolleita paikkoja. Todellinen etulinja kaivetaan lopulta populaarikulttuurin roskiksista. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Eläin – Joensuu

Juki Records

70 Minä tunnen useamman kuin yhden popnörtin, jotka joensuulaisyhtye Eläimen nimen kuullessaan alkavat toistuvasti puhua siitä, kuinka se on yksi Suomen aliarvostetuimmista bändeistä. Puheissa on kieltämättä siinä mielessä perää, että yhtyeen edellinen 2000 Deluxe -albumi (2011) sisältää tarttuvaa ja omaperäistä kitarapoppia. Esimerkiksi Television sininen valo on heittämällä yksi viime vuosien kovimmista kotimaisista popbiiseistä. Tuoreimmalla Joensuu-albumillaan yhtye ottaa kuitenkin suunnan pois bob hund -kaahauksesta. Esimerkiksi Tiedän ettet rakasta minua enää -kappale soi rehellisenä, Stellan mieleentuovana suomirockina. 2000 Deluxella yhtyeen tekstit kuulostivat parhaimmillaan siltä kuin YUP:n Jarkko Martikainen olisi havahtunut hereille ja huomannut, että elämme 2000-lukua. Nyt tekstit kuitenkin kompastelevat usein toteavuuteensa ja saarnaavuuteensa, kuten esimerkiksi Politiikka-raidalla. Levyn sinkkunakin julkaistu nimikappale jää sen kirkkaimmaksi hetkeksi. Kappalemateriaalista olisi saanut tiivistettyä erinomaisen ep:n. (Tuomas Kokko)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Fleetwood Mac – Extended Play

LMJS Productions

67 Fleetwood Macin edellisistä uusista biiseistä on jo vuosikymmen. Tämä neljän biisin omakustanne tuli huhtikuun lopussa iTunesiin ladattavaksi ilman ennakkopromootiota. EP on pääasiassa laulaja-kitaristi Lindsey Buckinghamin vetämä kevyehkö reki, josta löytyy tutuntyyppisiä Mac-biisejä, mutta tavallista demohenkisempinä. Sad Angel ja Miss Fantasy ovat tätä hienoa brändin mukaista kitarapoppia. Stevie Nicksin biisipanos jää tällä kertaa 40 vuotta vanhaan Without Youhun, joka laulettiin Buckinghamin kanssa pöytälaatikkoon jo ennen duon Fleetwood Mac -pestiä. Bootlegiksi olisi suonut biisin jäävänkin, sillä se on tylsemmän puoleinen ja Fleetwood Macille harvinaisen suora rakkauslaulu, jonka julkaisu täyttänee lähinnä Buckingham/Nicks-shippereiden fantasioita. EP:ltä jää ikävästi uupumaan myös höyryinen popkokeilu, joita Buckingham on jaksanut viljellä eläkeikäisenäkin. Ehkä sellaisena voi pitää It Takes Timea, itseään hitaasti kiduttavaa pianoballadia, jollaisia on kuultu paljon ennenkin, muttei kuitenkaan Lindsey Buckinghamilta. (Gaius Turunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Karl Hyde – Edgeland

Smith Hyde Productions

84 Karl Hyden ensimmäinen sooloalbumi on ihanalla tavalla aikuinen levy. Edgeland soi moitteettoman kauniisti, ikinuorelle mutta silti 55-vuotiaalle Underworld-maestrolle luonnollisella tavalla. Pääyhtyeensä mullistavan ja aliarvostetun tekno- ja housesoundin sijaan levyllä soi kypsä, chilloutista ja maailmanmusiikista lainaava ambient-pop, joka sijoittuu samaan jatkumoon Brian Enon, Pink Floydin ja Talk Talkin mestariteosten rinnalta. Tuottaja, sessiomuusikko ja elokuvasäveltäjä (ja, öh, Imogen Heapin kiertuekitaristi) Leo Abrahams osoittautuu Hydelle sopivaksi aisapariksi; vaikka ensimmäisen äänimaailmat hetkittäin äiteliksi lipsahtavatkin, on jälkimmäisen ulosannissa aina ripaus Romfordin runopojan rosoa, joka teki Underworldinkin musiikista parhaimmillaan ainutlaatuista. Yllättävintä levyssä on sen ripeämpien kappaleiden (Dancing On The Graves Of Le Corbusier’s Dreams, The Boy With The Jigsaw Puzzle Fingers) leikkisä melodiikka ja rytmiikka, joka kumartaa Afrikan mantereelle samalla tavalla kuin Peter Gabriel ja Paul Simon 1980-luvun levyillään. Osaltaan levy on myös paluu Hyden nuoruuteen: Underworldia edeltäneen Freur-yhtyeen briljantti pikkuhitti Doot Doot istuisi Edgelandille kuin nenä päähän. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Iggy & the Stooges – Ready to Die

Fat Possum

54 Kun ei lähde, niin ei lähde. Maailman unohdettu poika on taas renkiensä seurassa, mutta nyt ei etsitä uutta tuhottavaa, vaan muistellaan menneitä saaliita. Aiheet ovat hyväksi havaittuja: on aseita, paskaduuneja ja isoja hinkkejä, ruotuun palannut James Williamson soittaa hyvin, mutta vimma puuttuu. Ja Stooges-levy ilman vimmaa on yhtä hauska kuin pyssy ilman panoksia. Ready to Die on parempi kuin vuoden 2007 Stooges-levy Weirdness ja helpommin sulava kuin Iggyn viime vuosien chanson-levytykset. Vanha fani kunnioittaa yhtyettä silti parhaiten ostamalla Ready to Dien mutta kuuntelemalla Raw Poweria. (Juha Merimaa)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Wolf People – Fain

Jagjaguwar

73 Fain on albumi, josta huomasin yllättäen pitäväni paljon enemmän kuin olisin osannut arvatakaan. Lontoolaisyhtyeen kolmas albumi kuulostaa ensi alkuun askeettisuudessaan hyvinkin vaatimattomalta, mutta hiipii hiljalleen ihon alle. Wolf Peoplen salaisuutta voi olla hankala hahmottaa; yhtyeellä ei ole hihassaan ällistyttäviä temppuja eikä laulaja Jack Sharp juuri milloinkaan poikkea kuulaan toteavasta tyylistään. Jotain meditatiivista bändin svengaavassa, harkitun oloisessa folk-progessa kuitenkin on. Wolf Peoplea on verrattu usein Jethro Tullin ja Gentle Giantin kaltaisiin, keskiajaltakin ammentaneisiin 1970-luvun mammutteihin, mutta aivan niin ummehtunutta kvartetin musisointi ei sentään ole. Itse kuulen sen napakasti pörisevissä riffeissä Black Sabbathin varhaisheavyä ja hienovaraisessa svengissä The Metersin minimalistista funkia. Muutama Fainin kappalee kutittelee seitsemän minuutin rajapyykkiä, mutta pääosin pysytään kohtuudessa, joka pukee Wolf Peoplea hyvin. Levyn tuotantokin miellyttää korvaa vanhanaikaisessa ”kaikki soittimet erottuvat” -tyylissään. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Young Galaxy – Ultramarine

Paper Bag

56 Efektipedaaleja polkien ja kenkiinsä tuijotellen uransa aloittanut vancouverilaisyhtye teki kolmannella albumillaan Shapeshiftingillä (2011) muodonmuutoksen ja viilasi göteborgilaisen Dan Lissvikin (Studio) johdolla tyyliään elektronisen popin suuntaan – ja teki sen melko onnistuneesti. Neljännelle albumilleen Young Galaxy ei ole yrittänytkään keksiä mitään uutta; Ultramarine on jälleen Lissvikin tuottama ja eroaa edeltäjästään lähinnä yhdentekevämmän biisimateriaalinsa osalta. En saa levyn muovisesta ja kliinisestä tunnelmasta oikein mitään otetta. Levyn avaava Pretty Boysin ”baleaarinen Yazoo” -fiilis toki viehättää, mutta jo sitä seuraava Fall for You tuntuu leikkisästä rytmistään huolimatta täysin kuolleelta – ei vähiten Catherine McCandlessin lattean laulutavan takia. Privileged Poor antaa flegmaattiseksi latistuvalle levylle tarvittavaa piristystä varhaisesta New Orderista muistuttavassa energisyydessään, mutta muilta osin Ultramarinella ei ole tarjota mitään mitä JJ ei olisi tehnyt tyylikkäämmin tai Chairlift innostavammin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

Giffaa hei! #427: Eläin

Eläin
Giffaa hei! #390: Eläin

Eläin
Eläin – 2000 Deluxe

Eläin
#9 Ja vielä kuusi maanmainiota pop- ja rockyhtyettä

Fleetwood Mac
Fleetwood Mac – neurooseja ja sinnikkyyttä

Fleetwood Mac
Fleetwood Haim

Fleetwood Mac
Endless Harmony – kymmenen upeinta kunnianosoitusta Beach Boysille ja Brian Wilsonille

Fleetwood Mac
Minikritiikit, viikko 36

Fleetwood Mac
Looking for Clues – 10 klassista rockveteraanien uuden aallon levyä, osa 2

Fleetwood Mac
#25 Fleetwood Mac – Little Lies

Fleetwood Mac
Lindsey Buckingham – Seeds We Sow€

Fleetwood Mac
Sano se vain sävelin – 10 merkittävää instrumentaalihittiä

Fleetwood Mac
#13 Fleetwood Mac – Dreams

Fleetwood Mac
#1 Fleetwood Mac – Go Your Own Way

Fleetwood Mac
Giffaa hei! #540: Ismo Alanko

Ismo Alanko
Giffaa hei! #467: Ismo Alanko

Ismo Alanko
#25 Ismo Alanko – Ekstaasiin (1993)

Ismo Alanko
Giffaa hei! #392: Ismo Alanko

Ismo Alanko
Tyttöjä, prinssejä, tuhkimoita, jalkoja – 7 levottominta Suomihittiä

Ismo Alanko
Levyraati #62

Ismo Alanko
Paavo Arhinmäki

Ismo Alanko
Paavo Väyrynen

Ismo Alanko
Small talk: vieraana Jukka Orma

Ismo Alanko
Giffaa hei! #063: Ismo Alanko

Ismo Alanko
#4 Mohikaanien paluu – Sielun Veljet Ilosaareen

Ismo Alanko
Small talk: vieraana Wolf People

Wolf People
Hyvää Kanada-pop-päivää!

Young Galaxy
© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress