Minikritiikit, vko 17: Tyler the Creator, OMD, Bill Ryder-Jones…

Bleached – Ride Your Heart

Dead Oceans

69 Onko kolme hyvää kappaletta tarpeeksi? Luultavasti, jos Bleachedin tähtäimessä on noin kahden levyn mittainen ura ja pari leppoisaa kesää maailman indiefestivaaleja ja kuudensialinjoja kiertäen. Missään tapauksessa ei, jos kalifornialaisduon tarkoitus on jäädä historiaan muunakin kuin Best Coastin, Those Darlinsin ja Dum Dum Girlsin kaltaisten, purkkapoppia ja garagerockia yhdistelevien tyttöjengibändien kelvollisena sesonkikorvikkeena. Ride Your Heart tuo hauskalla tavalla mieleen Elastican – eli Wiren. Ja sitä kautta, etenkin erinomaisella Looking for a Fight -avausraidalla, Wireä suomeksi vääntäneen Särkyneet. Mika Miko -yhtyeessä aiemmin vaikuttaneet Clavinin sisarukset, Drew Barrymore– ja Stevie Nicks -lookaliket Jennifer ja Jessie hoitavat hommansa aivan asiallisesti, mutta sortuvat aika ajoin vähän liiankin ilmeisiin melodioihin ja kankeisiin kertosäkeisiin. Mainitun Looking for a Fightin lisäksi levyltä kannattaa ottaa talteen letkeydessään erottuva Outta My Mind sekä hyvällä tavalla jurpo ja pöhkö Love Spells. Muuten levy on bulkkia, joskin viihdyttävää sellaista. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Orchestral Manoeuvres in the Dark – English Electric

BMG Chrysalis

87 Siinä nyt vain kävi niin, että yhtäkkiä havahduin Orchestral Manoeuvres in the Darkin tehneen yhden parhaista poplevyistä moneen aikaan. Jäljelle jäi vain yksi kysymys: mikä vuosi nyt on? OMD sellaisena kuin sen tunnemme lakkasi olemasta 1980-luvun lopulla, jolloin Paul Humphreys jätti brittiläisen syntikkapopin uppoavaksi laivaksi muuttuneen, syyttä ja syystä pilkatun pioneerin. Humphreys palasi Andy McCluskeyn rinnalle reilun viiden vuoden takaisen comebackin yhteydessä, jonka ensimmäinen tuore hedelmä History of Modern (2010) oli vielä harjoittelua, pahimmillaan varsin vaivaannuttavaakin sellaista. English Electric on sen sijaan hurjan hyvä – ja kuinka ihastuttavan ilmeisellä tavalla! 53-vuotiaat veteraanit ovat yksinkertaisesti kirjoittaneet nipun ensiluokkaisia popsävelmiä ja istuttaneet ne musiikilliseen maaperään, joka ei häviä linjakkuudessaan ja kirkkaudessaan tuumaakaan edes Kraftwerkille (jonka Karl Bartosin Elektric Music -projektilta yksi levyn kappaleista, Kissing the Machine, on lainattu). Nostalgialla on toki sormensa pelissä – Dresdenin draivi ja bassosoundi on suoraan Enola Gaysta, Helen of Troy on puolestaan nimeään ja jylhää sävellystään myöten silkkaa Architecture & Moralityä – mutta päällimmäisenä tunteena musiikista jää sen täydellinen ajanmukaisuus. Levyä rytmittävissä äänikollaaseissa on Robynin katu-uskottavaa popviileyttä, Stay With Men kaltainen miljoonan punnan elektroballadi saanee puolestaan Hurtsin pojat vetistelemään silkasta kateudesta. Flow Festival, hereillä nyt! (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bill Ryder-Jones – A Bad Wind Blows in My Heart

Domino

54 Entisen The Coral -kitaristin toinen albumi on valtava pettymys. Siinä missä elokuvamusiikin parissa viime vuodet puuhailleen Ryder-Jonesin esikoisalbumi If… oli huikean hieno ja mielikuvitusta kiihottava instrumentaalialbumi – imaginäärinen soundtrack Italo Calvinon romaaniin, jos tarkkoja ollaan – on sen seuraaja kädenlämpöinen ja peruspätevä kokoelma laiskeanpulskeita, folkilla ja klassisella rockilla höystettyjä brittipop-laulelmia. Mikäpä levyä olisi kuunnellessa, jos olisi takka ja tohvelit ja kenties kuppi kaakaota, mutta enpäs nyt rupea sellaiseen, kun olisi vielä elämääkin elettävänä. Impressionistinen nimikappale on yksittäinen nerokkuuden leimahdus levyllä, jota ei pelasta yhdentekevyydeltä mikään. Samoissa vesissä soutavista skottilaisella King Creosotella on sentään iätöntä karismaa ja walesilaisella Euros Childsilla (Gorky’s Zygotic Mynci) pilkettä silmäkulmassa, Ryder-Jonesilla ei tämän perusteella kumpaakaan. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Thermals – Desperate Ground

Sub Pop

50 Portland vaikuttaisi kaikkine mikropanimoineen ja turvaindiebändeineen olevan Yhdysvaltain pikkuporvarillisin pitäjä, josta Thermalsin kaltaisen kuohitun demokraattirockin luulisikin ponnistavan. Indieksi Thermals on aina ollut liian yksiulotteista musiikkia, punkiksi liian kesyä. Ehkä maitoon lantrattu alternative sopisi kuvaamaan tätä pirtelöbaari- ja rockbistroaktia, jonka käsinpiirretyn keikkajulisteen mainostamaa keskiviikkoesiintymistä saapuvat katsomaan kaverin kaverin kaverit. Tai sitten Thermals soittaa ulkoilmafestivaaleilla, joihin porukka tuo lapsiaan mukaan ja niillä on isot kuulosuojaimet päässä. Lisäksi on vaikeaa suhtautua yhtyeeseen, jonka jäsenet ovat kuin jonkin televisiosarjan heppukaveruksia. Eikä Thermals ole mikään Seinfeld, se on Frendit tai 2000-luvun juppiversio Monkeesista, jolle on annosteltu musiikillisia lahjoja homeostaattisella mitalla. Mahtaako Desperate Ground olla vuoden kädenlämpöisin levy? (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tyler, the Creator – Wolf

Odd Future

76 Tyler puhuu vain naisten vihaamisesta ja raiskaamisesta, syö torakoita ja on tosi rankkis. Ei vaineskaan. Nyt, kun Tylerin ja hänen possensa kolmisen vuotta sitten aikaan saamasta alkushokista on toivuttu, voidaan keskittyä siihen, mitä tällä neuroosiräpin mestarilla on oikeasti tarjottavanaan. No aika paljon ahdistusta, vihaa ja törkyä edelleen, mutta jos niihin juuttuu, jää huomaamatta kaikki se raaka itsetutkiskelu, musiikillinen monialaisuus ja suoranainen verbaaliteatteri, jonka vuoksi tässä on todennäköisesti yksi 2010-luvun mielenkiintoisimmista tarinankertojista. Ja lisäpisteet siitä, että levyllä on oikeasti monipuolista ja välillä hieman sekoilevaakin tuotantoa. Kaikki biisit eivät ole klassikkomateriaalia, mutta sellaista se on, kun on koulukiusattu, keskittymishäiriöinen ja lahjakas ja vituttaa. (Juuso Janhunen)

http://youtu.be/PqQtqEMqQ4E