Minikritiikit, vko 14: Pekko Käppi, Phosphorescent, Black Angels…

The Black Angels – Indigo Meadow

Blue Horizon Ventures

66 Jos tähän pitäisi toistaa jokin latteus Austinin kaupungin juomavedestä, niin todetaan nyt vaikka, että Teksasin osavaltion huumelainsäädäntö on suhteellisen salliva, eikä esimerkiksi psykerockhippien suosikki LSD poikkeuksellisesti ole listattuna Schedule IV -luokkaan. Sen sijaan Austin on listattuna amerikkalaisen indierockin pääkallonpaikkoihin siinä missä San Francisco ja Brooklynkin. Ja pääkallot muuten sopivat The Black Angelsin kuvastoon hyvin. Tämä ei ole mitään sunshine-psykedeliaa, tämä on kuolintripin synkkää bluesrockia 1960-luvun synkimmistä syövereistä. Ja näitä vaikutteita sitten lähes ryöstöviljellään. Barrettilainen Holland vielä toimii, mutta tylsemmin Floydia apinoidaan War On Holidayn Jesus and Mary Chain -soundin lomassa. Maybe Forever on 13th Floor Elevatorsia, The Doors kuuluu liiankin monessa kappaleessa taustalla – ilmeisimpänä esimerkkinä Broken Soldier. Pappa-prosenttia on koetettu laskea Don’t Play With Gunsin Marilyn (vai Charles?) Manson -riffittelyllä. Christian Blandin huomattavasti Grace Slickiltä kalskahtava ääni toimii parhaiten assosiaatioon sopivan Love Me Foreverin kitaroiden päälle, mutta musiikin aisteja kutittelevista tekstuureista huolimatta miehen lyriikat ovat läpi levyn melko joutavaa löpinää. Pastissiyhtyeen levyksi viihdyttävä. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Black Rebel Motorcycle Club – Specter at the Feast

Abstract Dragon

68 Black Rebel Motorcycle Club tekee musiikkia, joka kuulostaa aina hyvältä. Siksi uudistumisen penääminen tältä nahkatakkipartiolta on paitsi turhaa, myös vaarallista: siitä varoittavina esimerkkeinä käyvät sanfranciscolaisyhtyeen kuudennen studioalbumin kaksi harha-askelta, huonolta heavyrockilta kuulostava Teenage Disease sekä Coldplay-anthemismia vaivaannuttavin lopputuloksin tavoitteleva päätösraita Lose Yourself. Muilta osin Specter at the Feast on lisää sitä samaa: ihailtavan röyhkeää shoegaze-rockia erinomaisilla kitarasoundeilla ja muutamalla auringonpaahtamalla psykedeliaballadilla höystettynä. Funny Games on musiikillisesti rohkeinta ja heittäytyvintä – ja samalla kiinnostavinta – Black Rebeliä aikoihin, kun taas Lullabyn akustiset folk-kitarat saavat kaivamaan levyhyllystä bändin olankohautuksella kuitatun kakkosalbumin Take Them On, On Your Ownin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Cave Singers – Naomi

Jagjaguwar

69 Kelvottoman Pretty Girls Make Graves -yhtyeen raunioille perustettu The Cave Singers on ehtinyt jo neljänteen albumiinsa ja hioutunut varsin päteväksi kokoonpanoksi. Seattlelaistrio hoitaa hommansa yksinkertaisella ja viehättävällä, mutta pidemmän päälle puuduttavalla tavalla. Pienet muutokset kitarasoundissa eivät paljon lohduta, kun Pete Quirk tulkitsee biisin toisensa perään sinänsä tyylikkäällä ja sielukkaalla raspillaan ja rummut kopisevat kuin tyhjässä heinäladossa ikään. Tuotannollinen yksitotisuus on kätkeä taakseen The Cave Singersin taidon tehdä varsin monipuolisia kappaleita; takametsien folkrock-asetuksilla vedetään yhtä autenttisesti niin funk-fiilistelyä (Have to Pretend), Kings of Leonin jokamiehenrockia (Easy Way) kuin Vampire Weekendin notkeita paulsimonismeja (Canopy). Musiikin tekemisen ilossa on jotain samaa kuin Ryan Adamsilla kymmenen vuotta sitten, tosin huomattavasti vaatimattomamman budjetin turvin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Everything Everything – Arc

Sony

77Everything Everything ei toisella albumillaan ole missään vaiheessa vähemmän kuin kiinnostava popyhtye: sen musiikissa tapahtuu niin paljon, että parhaat vuotensa progevitsien vääntämiseen käyttäneitä rockbasisteja hirvittää. Turhaan. Ajatus, että taiteen monimutkaisempi tai -puolisempi muoto verottaa jollain mystisellä tavalla sen emotionaalista iskukykyä on idioottimainen. Aivan kuin vaikkapa Vertigo-elokuvan monikerroksellisuus tekisi siitä jollain tapaa vähemmän tunteisiin vetoavan – kun asia on juuri päinvastoin. Mutta älkää minua kuunnelko, kuunnelkaa Everything Everythingiä, joka lihallistaa tämän toisella albumillaan. Monipolvisuutta isommaksi esteeksi levyn diggailuun saattaa nousta laulaja Jonathan Higgsin kastraattiulina, joka sopivina annoksina raikastaa kuin kasteinen tuoresalaatti, mutta saattaa pidemmän päälle saada kaipaamaan kumppanikseen jotain tukevampaa. Pirullisen hienoja popkappaleita Higgs yhtyeineen kyllä osaa säveltää. Kuten tavattoman elegantti Armourland todistaa, elektroniset äänet sopivan bändin soundiin parahultaisesti. Niitä olisi voinut olla albumilla enemmänkin. (Santtu Reinikainen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pekko Käppi – Rammat jumalat

Helmi Levyt

81 Jotain suuria ja alkukantaisia voimia tässä on onnistuttu kahlitsemaan. Pekko Käpin kolmas albumi Rammat jumalat on Vuonna ’86 -levyn luomunoisen jälkeen paluu biisivetoisempaan suuntaan. Silti se on täynnä samaa pahaa henkeä, homeisia autiotaloja ja shamanistista manausta. Käppiä ei tarvitse enää lukea millään tapaa erikoismusiikin lokeroihin, vaan Rammat jumalat nostaa hänet taustoja ja konteksteja korkeammalle, yhdeksi aikansa suurista suomalaislauluntekijöistä. Kansanmusiikkitausta kuuluu melodioissa ja säkeiden toistossa, mutta Rampoja jumalia ei voi sijoittaa täsmälliseen pisteeseen viimeisen kolmensadan vuoden aikajanalle. Kepeimmillään Käärmetyttö-biisi keinahtelee ja kolahtelee kovin tomwaitsmaisesti, kun taas tähtihetki Papin poika kiihtyy hypnoottiseksi rituaalifolkiksi, jonka ulinoissa ja vyörytyksessä on jopa pari ripausta Godspeed You! Black Emperoria. Rammat jumalat on täynnä lauluja, joita oudot ihmisjoukot kokoontuvat laulamaan metsiin suurten nuotioiden ympärille. Kultistien keskellä Käppi runnoo jouhikkoaan shamaanin tavoin ja kuulostaa siltä, kuin hän voisi kontrolloida tuulia, revontulia ja luontoa aivan miten tahtoo. (Oskari Onninen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Phosphorescent – Muchacho

Dead Oceans

82 Matthew Houck on tutkaillut kosmisen americanan mahdollisuuksia Phosphorescent-nimen suojissa jo reilun kymmenen vuoden ajan, mutta yhdysvaltalaisen läpimurtoa – joka vuoden 2007 Dead Oceans -debyytin Priden perusteella oli jo aivan nurkan takana – on saatu odottaa. Kiitos Muchachon, odotus on ohi. Albumissa on paljon samaa kuin My Morning Jacketin Jim Jamesin alkuvuodesta ilmestyneessä Regions of Light and Sound of God -esikoisessa, mutta se on kääritty hintavampaan ja houkuttelevampaan käärepaperiin. Muchacho on suorastaan suussasulava yhdistelmä 1970-luvun americanaa, pehmopsykedeliaa ja keskitien countrypoppia. Houckin narisevassa äänessä on Wayne Coynen ja Will Oldhamin narisevaa herkkyyttä ja hänen musiikissaan niin Lambchopin nojatuolimaista lämpöä, Deserter’s Songs -ajan Mercury Revin satumaisuutta kuin Spiritualizedin gospel-balladien ateistiinkin vetoavaa ylväyttä. Eikä kuulijaa yhtään haittaa, että koko ajan homma tuntuu jollain omituisella tavalla falskilta; kuin otteelta täydellisen musiikin oppikirjasta, jonka Houck on saanut haltuunsa myymällä sielunsa John Phillipsin ja Dennis Wilsonin muhkeapartaisille miljonäärihaamuille yön laskeutuessa Laurel Canyonin eukalyptuksentuoksuiseen laaksoon. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Topi Saha – Kolme veljee

Warner

66 Kun kuulin Topi Sahan kakkoslevyn ensimmäiset singlet Se joka karkuun pääs ja Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari, jouduin tekemään toivottomalla ennusteella varustetun diagnoosin: Sahan pään sisään oli tunkeutunut Tuure Kilpeläisen muotoinen kasvain. Sahan debyytti Verta ja lihaa (2010) esitteli todella lupaavan nuoren laulaja-lauluntekijän, jonka jokainen kappale vavahdutteli intiimiydellään. Kakkoslevyllä kuullaan laulunkirjoittajana kypsempää artistia, mutta muutoin albumi lähtee vääriin suuntiin. Luojalle kiitos, ettei kilpeläiskasvain ole levittänyt etäpesäkkeitään koko albumin laajuudelta. Tyhjäpäistä juhatapioilua ja radioiskelmää on pelättyä vähemmän. Varsinkin jälkipuoliskollaan Kolme veljee soi samanlaisena melankolisena mollifolkina kuin Sahan debyytti. Albumin kriisi on, että se on enemmänkin kokoelma yleisölle kerrottavia tarinoita kuin lauluntekijän omien tuntojen purkamista. Sahasta on tullut hahmo, joka istuu kitaran kanssa tuvan nurkassa ja pukee lauluiksi pappamaista perinnekieltä ja menneiltä vuosisadoilta tuoksahtavia kertomuksia. Vuonna 1929 Näsijärvellä haaksirikkoutuneesta Kuru-aluksesta kertova kappale on levyn täysosuma. Nimikappaleessa, Ukkosen tytössä ja Velisurmaajassa on taianomaista hartautta, mutta mitään henkilökohtaista tai koskettavaa latausta niissäkään ei ole. (Oskari Onninen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Viisikko – IIII

Svart Records

89 Oululaisbändin IIII julkaistiin alun perin kasettina vuonna 2011 ja Svart tekee jälleen kerran kulttuurityötä tuodessaan tämän kulttiaarteen laajempaan tietoisuuteen. Viisikko on hauskaa musiikkia, mutta ei mitään huumoripunkia. Räkäisemmän riffittelyn maastossa mennään ja ulosanti on lyyrisestikin aika aggressiivista, mutta ne tarinat… Mieleen tulee menneiden vuosien amerikkalainen, drive-in-teattereihin suunnattu elokuvatuotanto. Narkkareita, zombeja, satanisteja ja mies, joka haluaa vain Kyllikin luo elämään läheisriippuvaisessa paratiisissa kera espresson ja konvehdin. Kannesta löytyy selkeä viittaus George Romeroon ja jokin kerronnassa tuo mieleen Radiopuhelimet. Levylle on mahdutettu kahdeksan biisiä 26 minuuttiin. Tämä tiiviys luo omalta osaltaan hienon käkättimeen leipomisen tunteen. Tässä ollaan perusasioiden äärellä eli riffi on kuningas. Viisarin vilistäessä villisti hc:n, sludgen ja Black Sabbathin väliä, hengähdystaukoja ei ole tarjolla. Palavaa ainetta on ehkä kaikessa outoudessaan levyn huippukohta. (Arttu Tolonen)

http://youtu.be/LNCTR2PDWnM