Minikritiikit, vko 12: Johnny Marr, Beach Fossils, Jyrki Nissinen & Hot Visions…

Beach Fossils – Clash The Truth

Captured Tracks

59 Fossiilit on jänniä. Mullan tonkimisen, sedimenttien pöllyttämisen ja hiekan rapsuttelun jälkeen ne kuoriutuvat vuosituhansien muodostamasta piilopaikastaan ja niitä voi sitten ihastella. Niiden etsiminen on vähän niin kuin etsisi aarretta tai kuorisi suklaamunan kerroksia. Siis jos ne ei ole jotain tylsiä fossiileja, niin kuin keskenään ihan saman näköisiä kotiloita tai toukkia. Niitä on joka pirun esihistoriallisessa museossa, ja ne on mielenkiintoisia korkeintaan alan kaikkein innokkaimmista harrastajista. Muiden mielestä esimerkiksi dinosauruksen munat tai lentoliskofossiilit on aika helvetin paljon mielenkiintoisempia. Beach Fossilsin uusi levy on kuin yksin kammioissaan levykokoelmiaan tonkivien indieantropologien suosikki, levy, josta kukaan yllätyksiä tai uusia näkökulmia kaipaava ei jaksa innostua. Tasalaatuista puurtamista, jonka parissa viettää kyllä hetken, kunnes levylautaselle osuu jotain oikeasti kekseliästä. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Chelsea Light Moving – s/t

Matador

67

Thurston Moore taitaa Thurston Moore -musiikin tekemisen paremmin kuin kukaan muu, mutta uuden yhtyeensä Chelsea Light Movingin esikoisalbumilla hän ei jaksa ihan kauheasti yrittää. Parhaimmillaan, kuten Mooren pahaenteisesti kähisemällä Groovy & Lindalla tai levyn kappaleista eniten Sonic Youthilta kuulostavalla Frank O’Hara Hitillä, voi aistia orastavaa kunnianhimoa, mutta pääsääntöisesti albumi pitää sisällään räpistelevää, laiskasti sävellettyä punkriffittelyä, tutuilla kikkakolmosilla (yllättävät temponpudotukset, melupurkaukset) höystettynä. Chelsea Light Moving on keskinkertaisin Moore-albumi vuosiin ellei vuosikymmeniin, mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sen kuuntelu olisi ihan nautinnollista. Silti: jotain on pielessä, jos spoken word -kappale (The Germsin – jonka Communist Eyesista kuullaan versio levyn päätteeksi – Darby Crashista kertova Mohawk) on piristys. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Johnny Marr – The Messenger

Warner

63 The Messenger on ehtinyt soida jo yhdeksän kappaleen ajan ennen kuin se saa havahtumaan. Entinen The Smiths -kitaristi tekee The Crack Upilla parhaan Morrissey-imitaationsa ja kuulostaa instrumenttinsa varressa vihdoin yhtä inspiroituneelta kuin Strangeways, Here We Come -albumilla (1987). Melodisesti notkea ja häpeilemättömän svengaava kappale on sekä levyn selvästi erilaisin että sen selvästi paras kappale. Kokonaisuutena Messenger on lähinnä pätevä ja ennen kaikkea keskinkertainen. Sen vaivattomasti rullaavat kappaleet ovat kuin katsaus brittiläisen (ja paljolti manchesterilaisen) kitaramusiikin tuoreimpaan neljännesvuosisataan; The Right Thing Rightissa soi Dovesin keski-ikäinen riehakkuus, European Me -kappaleessa on The House of Loven romanttista hehkua, mystis-melankolinen nimikappale kuulostaa Ian Brownin ja nyky-New Orderin yhteistyöltä. The Messengerin suurin kompastuskivi – jos unohtaa sanoitukset ja Marrin yksipuolisen lauluäänen – on, että se yrittää olla vähän kaikenlaista. Erityisen väkinäisiltä kuulostavat Marrin kurottelut 2000-luvun alun tanssipunkiin à la Radio 4. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Mary Onettes – Hit the Waves

Labrador

61 Luulin melankolisen, kevyesti baleaarisilla mausteilla höystetyn kitara- ja syntsapoprisoton olevan jo täysin loppuun kaluttu kattaus. Mutta näin ne ruotsalaiset vain tyrkyttävät smoothia juppielektroaan. Jos laulaja tuokin välillä Robert Smithin mieleen, ei bändin soitossa ole The Curen sävykkyydestä häivääkään. Jos groove välillä kuulostaa The StudioltaDan Lissvikin tuottajaroolilla lienee osuutta asiaan – häviää Mary Onettes sielukkuudessa ja omaperäisyydessä kolmen martinin verran. Tämä levy kuulostaa siltä, että sen ympärillä on järjestetty liian monta bisneslounasta. Sen taidokkuus on palavereissa punottu, sen soundi PowerPoint-esityksen taustamusiikkia. Se on riskitön kuin slussenilaisen trendiravintolan soppa ja se vetää krakaasi puoleensa jättääkseen siihen rasvaisen tahran. Se on kuin Hesen karppausaterian mainos vetoisessa asematunnelissa: jauhelihapihvi viskattuna salaatinlehtipedille. Se on kuin katselisi sushista otettuja Instagram-kuvia liian monta putkeen, kuin time lapse -elokuva pakastelasagnen sulamisesta asfaltilla. Onko Mary Onettes Peter Hookiakin laiskanpulskemman eat-pray-ruoka-wave-popin virallinen keskiruumiillistuma? Ei maistu. Michelin alkoi jakaa tähtiään ravintoloille, koska se ei keksinyt rengasta uudelleen.. .(Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jyrki Nissinen & Hot Visions – Löi kivestä vettä ja kuoli

Temmi kongi

?? Ainoa mitä voi odottaa, kun pistää minkä tahansa Jyrki Nissisen äänitteen soittimeen on, ettei kannata odottaa yhtään mitään. Musiikkipuolella Nissinen on viime aikoina ollut esillä lähinnä Seksihullujen raivokkaan punkrockin tiimoilta, ja Hot Visions on siitä maailmasta ihan helvetin kaukana. Maalailevaa tunnelmointia bluesahtavalla pohjavireellä, jossa Nissisen aina yhtä loistavat ja häiriintyneet tekstit nousevat keskiöön. Pisteitä tälle on mahdoton ja jotenkin väärin antaa, sillä kuten aina vahvalla näkemyksellä tehdyssä musiikissa, välillä levy kuulostaa upealta, välillä ihmettelee että kaikenlaista skeidaa sitä tuleekin kuunneltua! Tämä on siis kuitenkin kehu – hiljaisesta soitannasta huolimatta levyä on mahdoton laittaa vain taustalle soimaan. Viimeistään,kun kuulee Nissisen narisevan ”tavallista elämää elän siis sähköö pelkään ja munaa imen hieno juttu, mutta minkäs teet tällaista on asua paskassa” kääntyy koko seurueen katse kohti levylautasta hämmentyneen epäuskon vallassa. Se on taidetta ku itte tekee, kuten joku joskus sanoi! (Jarkko Immonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Suuns – Images du Futur

Secretly Canadian

49 Images du Futur, -ttu pliis. Kanadan kuumin export-nelikko jumittaa itsepäisesti vuodessa 1998 ja yrittää keksiä Kid A:ta uudelleen. Laulaja Ben Shemie kuulostaa Powers of Tenillä hampaitaan unissaan narskuttelevalta Thom Yorkelta, joka ei uskalla laulaa ääneen. Muu Suuns tuntuu vain odottavan hetkeä, jona biisi hyppää ilmaan eikä koskaan laskeudu. Kolmen kappaleen jälkeen tajuaa, että tyhjän päältä on hankala ponnistaa. Siitä, mikä teki 1990-luvun lopun Radioheadista kokeellista ja rohkeaa, Suuns on tehnyt ummettuneen tyylilajin, maneerin, jonka suojissa voi olla kirjoittamatta kappaleita, joiden jännitteillä voisi lingota itsensä kuuhun. Jokainen osaa ilman tätä levyäkin kuvitella ihan itse oman muulina syntyneen millenium-syndroomaisen koeputkibrittipoppinsa. OK, computer says no. (Tapio Reinekoski)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Terveyskeskus – Omat koirat puree

Svart

82 Aijjumankauta! Juon tässä kaljaa aamiaiseksi ja kuuntelen Terveyskeskuksen uutuutta, elämä on good! Terveyskeskus tulee suoraan kotimaisen 82-hardcoren kovasta ytimestä ihan jo siksi, että bändi perustettiin 1982. Uutta levyä kuunnellessa ei kyllä uskoisi – meno on nimittäin rrrautainen! Äijänrämät ovat vanhoja ja rumia kuin saatanat, mutta kiihko, se on jotenkin tislattu todella teräväksi. Voisin kuvitella, että kuselle käy näin, jos sen jättää viikoksi ämpäriin: turha vesi haihtuu ja urea pistää silmissä entistä pahemmin. JES! Tämä ei ole teini-ikäisten kiukkuista rimpuilua, vaan vanhojen konnien jyräpommi. Groove on jämäkkä, pakka pysyy koko ajan kasassa ja ylimääräinen koheltaminen on minimissä. Bändin ei tarvitse todistella mitään ja se kuuluu. Sanoista saa hyvin selvää ja Tommi Kanervan kitarointi on kaunista kuultavaa. (Jarkko Immonen)

Theme Park – s/t

Transgressive Records

66 Tiedättekö sen pettymyksen kaltaisen tunteen, kun menee treffeille baarissa tapaamansa ihmisen kanssa, mutta tämä osoittautuu valloittavasta ensivaikutelmasta huolimatta sellaiseksi ihmiseksi, että Juhani Suomen Kekkos-kirjojenkin lukeminen olisi kiinnostavampaa ajanvietettä kuin hänen kanssaan käytävä väkinäinen smalltalk? Totta kai Theme Parkia kuuntelee mieluummin kuin lukee Juhani Suomea, mutta esimerkki liittyy siitäkin huolimatta brittiyhtyeen debyyttialbumiin. Levy ei nimittäin vastaa sitä ennakoineiden sinkkujen luomiin odotuksiin. Esimerkiksi Jamaica, Two Hours ja levyltä pois jätetty A Mountain We Love ovat kaikki erinomaista, tanssittavaa indiepoppia. Ne kuulostavat hyväntuulisilta lauantai-illoilta, tahmaisilta tanssilattioilta ja nousuhumalaisilta taksimatkoilta. Albumikokonaisuus jää kuitenkin harmillisen valjuksi H&M-indieksi. Musiikillisesti Theme Park painii samassa sarjassa kuin Friendly Fires. Parhaimmillaan yhtye osaa tehdä tarttuvia ja tanssittavia kappaleita, mutta näillä näytöillä se on tuomittu brittibändien kakkosdivariin pitämään seuraa The Wombatsille. (Tuomas Kokko)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Young Dreams – Between Places

3 K Dahl

76 Bergenistä ponnistavan indiepopkollektiivin musiikki on niin helppo laittaa raameihin, ettei kriitikko voi kuin kiittää: kun yhdistetään Smile-ajan Beach Boysin taivaisiin kurottavat harmoniarakennelmat, Animal Collectiven Merriweather Post Pavilion leikkisä rytmikkyys, Vampire Weekendin matkamuistot Afrikasta ja Karibialta, chillwaven haalistunut instagram-nostalgia ja 1990-luvun eurodancesta anastetut sekvensserisäksätykset, niin – peijakas vieköön – Between Placeshän siitä syntyy. Toisin sanoen kaikki katastrofin ainekset ovat läsnä. Yllättävää kyllä, homma kuitenkin toimii; siitäkin huolimatta, että bändi tykkää venyttää biisinsä vähintään kuuteen minuuttiin. Kiitos täsmällisten melodioiden ja sopiviin kohtiin sijoiteltujen suvantokohtien, tämän sorttiselle musiikille tyypillinen päänsärkyä aiheuttava päämäärättömyys loistaa poissaolollaan. Lisää Footprintsin, Fog of Warin ja Young Dreamsin tasoisia kappaleita, niin tästä porukasta on vaikka millaisiin ihmetekoihin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!