Minikritiikit, vko 16: Kurt Vile, Black Lizard, Vondelpark…

Black Lizard – s/t

Soliti

62 Black Lizardilta oli lupa odottaa enemmän. Aurinkolaseja, nahkarotseja ja päihdekeskeisiä sanoituksia suosivan helsinkiläiskvartetin vuoden takainen ep-levy vangitsi kuulijan tavalla, johon bändin Soliti-esikoinen ei pysty. The Byrdsistä ja Nuggets-kokoelman epäilyttävimmistä aineksista vastustamattoman cocktailin sekoittava Forever Gold (jonka lisäksi ep:ltä on mukaan kelpuutettu Some Drugs) on yhä yhtyeen paras kappale, eikä sen rinnalle nouse oikeastaan kuin Jesus & Mary Chainin Just Like Honeyn jalanjäljissä laahustava Dead Light. Bändi tuntee hyvin ne kaksi sointua, jotka tällaisen musiikin tekemiseen vaaditaan, mutta liian usein tyytyy käärimään ne yhdentekeviin melodioihin. Periaatteessa Black Lizardilla on kaikki kohdallaan, ja luultavasti heidän esikoisalbuminsa kuulostaa juuri sellaiselta kuin he halusivatkin, mutta valitettavasti tämä kaikki on kuultu jo kovin monta kertaa, paljon mieleenpainuvammin ja karismaattisemmin esitettynä. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonobo – The North Borders

Ninja Tune

74 Brittituottaja Simon Greenin aka Bonobon viides studioalbumi jatkaa siitä, mihin edeltäjänsä, vuoden 2010 kiitelty Black Sands jäi. Siinä missä Black Sands oli kuin tehty etkoille ja hillityn mukavahenkisiin ja viileisiin bileisiin, The North Borders on mainio ääniraita astetta menevämpiin juhliin, jatkoille tai aamuöisille matkoille baarista tai kemuista kotiin. Niihin hetkiin, kun keho ja mieli odottavat jännittyneinä jotain tapahtuvaksi, tai niihin, kun keho on vielä liekeissä, mutta mielen kierrokset jo laskemassa. The North Borders on Black Sandsia perinteisempi konemusiikkilevy. Simon Green operoi tällä kertaa alueella, jonka maaperää on jo kynnetty – Caribou ja Four Tet tulevat tasaisin väliajoin mieleen. Vierailevat vokalistit Erykah Badun johdolla tuovat albumille elävyyttä. Black Sandsin jazzahtavat luomurytmit ovat väistyneet taka-alalle, mutta Bonobo on silti edelleen parhaimmillaan hyvin koukuttavaa ja tyylitietoista konemusiikkia. (Visa Högmander)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Prurient – Through the Window

Blackest Ever Black

88 Kuka haluaa tanssia huoneessa, jossa puolet ihmisistä vuotaa verta korvista ja puolet nenästä samalla, kun artisti keskittyy vihaamaan jokaista, joka kehtaa vuotaa verta, ja vääntämään volyymia hitaasti tappavaksi? Dominick Fernow’n pitkäikäisimmän noise-aliaksen Prurientin kohdalla ei tarvitse enää tätä miettiä. Mies on tehnyt läpeensä kiehtovalle ja ihanasti nimetylle post-retro-kaikkea julkaisevalle brittilevymerkki Blackest Ever Blackille 12-tuumaisen kolmen biisin älpeen karmivaa ja välinpitämätöntä industrial house -kutua. Levyn 18-minuuttinen nimiraita sykkii ja tamppaa kuin katkeamaisillaan oleva verisuoni päässä, nappaa kiinni jostakin avaruus-trancesta, ja kuiskii korvaan, että kuolet pian, jos pysyt paikallasi. Hellittämättömän tietokoneviruksen tavoin se avaa aivoistasi kaikki koskaan näkemäsi snuff-pornoclipit ja huijaa luulemaan, että kaikki ympärilläsi olevat haluavat katsoa niitä kanssasi koko yön. Välissä puuskutetaan neljä minuuttia Terracotta Spinen kammiossa: heräsit lopulta pakkasesta tehdasrakennuksen vessasta, jossa kaikki ovat tehneet tarpeensa yhteen suuren ämpäriin. Onneksi bileiden puolella on vielä neljä ihmistä, jotka ihmeen kaupalla heiluvat vielä hieman pystyssä. You Show Great Spirit auttaa jaksamaan vielä kymmenen minuuttia ennen kuin hyppäät ikkunan läpi ja kaikki on loppu. Through the Window on Prurientin paras ja pervoin julkaisu. (Tapio Reinekoski)

http://www.youtube.com/watch?v=mFWfoUTvGEY&feature=endscreen

Harper Simon – Division Street

PIAS

76 Harper Simon kypsytteli lahjakkuuttaan kaikella kärsivällisyydellä ennen kuin astui vuonna 2010 valokeilaan nimettömällä esikoisalbumillaan – 37-vuotiaana. Paul Simonin esikoispoika oli hionut taitojaan edeltävän kahdenkymmenen vuoden aikana muun muassa Robert Quinen, Carl Perkinsin, Yoko Onon ja Daniel Merriweatherin sekä kohtalotoveriensa Sean Lennonin ja Martha Wainwrightin soittokaverina. Division Street on umpilahjakkaan ja näkemyksellisen artistin rento hengentuote. Menestymispaineista ei ole tietoakaan, kun Simon sukkuloi powerpopin ja villamyssygrungen välimaastossa Elliott Smithin, Brendan Bensonin ja Rogue Waven kaltaisten artistien tyyliin. Tasavahvalla levyllä on kolme erityisen hyvää biisiä: Breathe Out Love, 99 ja parhaimpana Bonnie Brae, joka maistuu raikkaalta kuin Modest Mousen ja Johnny Marrin yhteistyön maukkaimmat hedelmät. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Marnie Stern – The Chronicles of Marnia

Kill Rock Stars

70 Marnie Stern tekee lähes kuuntelukelvottomuuteen asti rasittavaa musiikkia, mutta sen kiehtovuutta ei käy kiistäminen. 37-vuotiaan newyorkilaisen resepti pysyy biisistä toiseen lähes muuttumattomana: hervotonta tapping-kitarantilutusta, väsymätöntä postpunk-nitkutusta, ryskyviä ja päällekäyviä rumpuryöpsähdyksiä, lapsenomaisesti kiekuvaa lauleskelua. Amerikkalaisen indierockin estetiikkaa viimeistä piirtoa myöten noudattava (levyn on tuottanut Deerhunteria ja Wild Nothingin kanssa työskennellyt Nicolas Vernhes) The Chronicles of Marnia on täsmäherkku Deerhoofin, Fucking Champsin ja Battlesin kaltaisen erikoismusiikin ystäville, mutta vähänkään normaalimpaa ihmistä kehottaisin lähestymään sitä äärimmäisellä varovaisuudella. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kurt Vile – Wakin on a Pretty Daze

Matador

80 Hetkinen. Eiväthän levyt enää ole tällaisia: pitkiä, hitaita, uskomattoman nätisti sävellettyjä kaupunkihipin meditaatioita? Kurt Vile, senkin imbesilli, olet tehnyt juuri tuollaisen levyn. Vaikutan varmaan Eaglesiä kuuntelevalta isältäni, kun blastaan tätä kesällä Volvosta. Pakko pitää ikkunat kiinni, jotteivat nurkilla hengaavat Kurt Vile -kloonit huomaa. Koko Vile-brändihän on sinänsä jo kulahtanut, mutta retrorokkaavia laiskurihonkkeleita velttoilee silti kaikkialla. Herra Vilen peruukinkin alla majailee kuulemma nykyään kalju. Valitettavasti Kurt on nyt tehnyt ihan oikean albumillisen ihan oikeaa musiikkia, joka tekee hänestä sittenkin relevantin. Vile joutaisi dumpata roskakoriin ja levykin on tavattoman tylsä, mutta sitä ei silti voi nostaa lautaselta. Vilellä on vielä liikaa asioita kerrottavanaan. Mistä Was All Talkin taustat on kaivettu? Mistä vieraasta maailmasta nämä lyriikat kumpuavat? Onko Alex sama tyttö, josta Christopher Owens lauloi? Soittaako Kurt Vile oikeasti kaikki levyn kitarat itse? Paljonko hän polttaa? Onko hän kalju??? (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Vondelpark – Seabed

R&S

72 Näin aluksi pitää todeta, että brittiyhtye Vondelpark ei ole uusi The XX. Sinkkuna julkaistu California Analog Dream nimittäin antaa lupauksen minimalistisesta ja melankolisesta kitarapopista, mutta kappale on vain yksittäinen poikkeus Vondelparkin musiikillisesta linjasta. Debyyttilevylleen Vondelpark on tehnyt pikemminkin pehmeää, elektronista äänimaisemaa kuin popkappaleita. Lewis Rainsburyn laulu on miksattu yhdeksi instrumentiksi muiden joukkoon. Sen seurauksena sanoitukset menevätkin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Yhtye liikkuu samankaltaisissa alakuloisissa tunnelmissa kuin James Blake, mutta mieleenpainuvat kappaleet jäävät albumilta puuttumaan. Seabed on sinänsä taidokas yhdistelmä aamuöisiin tunnelmiin sopivaa, elektroon kallellaan olevaa dreampoppia ja brittiläistä sateen kyllästämää melankoliaa, mutta hetkittäin kappaleet uhkaavat lipsahtaa yhdentekeväksi äänitapetiksi. (Tuomas Kokko)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!