Minikritiikit, viikko 9

bob hund – Låter som miljarder

Sousafon

77 Bob hundin taannoinen levytystauko tuntuu enää kaukaiselta muistolta, kun yhtye tuo markkinoille toisen pitkäsoittonsa vuoden sisään. Kuin osoituksena uudesta luovuudesta, Låter som miljarder poikkeaa edeltäjästään melkoisesti. Siinä missä viimevuotinen Det överexponerade gömstället puuroutui futuristiseen kollaasimaisuuteensa, kuulostaa uutukainen erehdyttävän vaivattomalta. Yhtyeen alkuaikojen rääväsuisesta energiasta ollaan kuitenkin yhä kaukana. Sähäkästä nimikkokappaleestaan huolimatta Låter som miljarder on vakavahenkinen, jopa tummasävyinen. Se rakentuu monitulkintaisista avainlauseista, joiden ympärille elektronisen pehmeät sävelet on rakennettu kuhunkin hokemaan sopivaa tyyliä käyttäen. Mietteliäät sanoitukset avaavat totutusti oman universuminsa, jonka kaikista kerroksista ymmärtää vain murto-osan. Laulut liittyvät toisiinsa vain nimellisesti, mutta yhtyeen ainutlaatuinen ja määritelmiä pakeneva absurdismi sitoo kokonaisuuden kasaan pitävin saumoin. Albumin kiehtova yleistunnelma tuntuu vahingolta, mutta on samalla kenties syvintä mitä bob hund on tullut koskaan tehneeksi. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Enter Shikari – A Flash Flood of Colour

Hopeless

67 Tasaisuutta odottaville kuulijoille on edessä varsinainen kerberos: jos kuuntelee kymmenen nopeaa näytettä mistään kappaleesta, on hyvin mahdollista että tuomiona on skitsofreniadiagnoosi. Esimerkiksi Arguing With Thermometers on post-hardcorea, death metal -huutoja, dubstep-kosketinjuoksuja ja indierockia. Tyyli vaihtuu hirvittävää vauhtia: seuraava kappale Stalemate on lähes pelottava hienostuneen, asteittaisen nousunsa takia. Ihmeellisesti kappaleet pysyvät kuitenkin kasassa. Kaiken hulluuden seassa laulaja Roughton Reynolds rääkyy mielipiteensä nykyajan poliittisesta tilanteesta. Paras kuvaus siitä, mitä kuulija kohtaa, on Muse psykoosissa, Skrillexin ja At the Drive-In -tyylisen syntetisaattorifetisistin yrittäessä lääkitä riehuvaa potilasta. Se on myös levyn suurin vahvuus – yhtään vähemmän ylimenevä materiaali kuulostaisi todella nololta. Kaikki tyylit eivät toimi mutta moni kuitenkin. Uuvuttavaa, mutta yllättävänkin inspiroivaa. (Antti Piirainen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Hospitality – s/t

Merge

60 New Yorkilaisen indiepopyhtyeen debyytti ei ole tehty talvijulkaisua varten. Kesäinen levy kuuluu hetkeen, kun aurinko sulattaa jäätelöä. Omassa tyylissään levy on toimiva, muistuttaen ajoittain Camera Obscuraa vailla orkesterisivalluksia ja itsevarmuutta. Bändin ongelmana on myös ylitarjonta. Vaarana on jäädä todella mitäänsanomattomaksi kuohuksi jo valmiiksi täydellä kentällä. Hospitality pyrkii ratkaisemaan ongelman etenemällä kotipesältä rohkeasti: klarinetit ja hienovaraiset ääniefektit terästävät Friends of Friendsiä, ja Eight Avenue loppuu kevyesti pörisevään sooloon. Uninen Sleepover taas on vain muutaman nuotin päässä siitä, että Real Estate nostaisi oikeusjutun. Pirteät yksityiskohdat eivät kuitenkaan riitä materiaalin jäädessä keskinkertaiseksi. Hospitalityn esikoinen esittelee yhtyeen, joka odottelee vielä oman äänensä ja itsevarmuutensa kehittymistä. Kuulostaisi kesällä varmaankin kivalta, mutta siihen mennessä levy unohtunee. (Antti Piirainen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

James Levy & the Blood Red Rose – Pray to Be Free

Heavenly

74 James Levy on jokusen albumin Levy– ja Yvel-nimillä tehnyt newyorkilainen lauluntekijä. Folkpopduo The Piercesistä tuttu Allison Pierce lienee sitten Levyn “verenpunainen ruusu”. Pray to Be Free on häpeilemätön sukellus menneeseen, sävellyksiä, sanoituksia ja soundeja myöten silkkaa Lee Hazlewood & Nancy Sinatra -fantasiaa. Levy laulaa Richard Hawleysta ja Stephin Merrittistä (The Magnetic Fields) muistuttavalla baritonillaan puoli-ironisia tarinoita kielletystä rakkaudesta, hengellisistä pyrinnöistä ja murskatuista sydämistä. Heleä-äänisen Piercen myötä konsepti muistuttaa väistämättä Mark Laneganin ja Isobel Campbellin yhteisistä tekemisistä, mutta on luonteeltaan teatraalisempi ja asetelmallisempi. Kantrikitarat, MOR-jouset ja länkkärikompit jaksavat viehättää läpi levyn, kiitos pätevien biisien (Handsome Familystä muistuttavat Hung to Dry ja Pray to Be Free) ja viileiden one-linerien (“I love you more than music”, “I wish I was a bum in love”). Viehättävää vintagehömppää. (Antti Lähde)

http://youtu.be/ztBJsFARNWk

Mux Mool – Planet High Shcool

Ghostly International

68 Newyorkilainen Brian Lindgren palaa elektronisen musiikin kentälle kaksi vuotta lupaavan esikoisalbuminsa Skulltasten jälkeen. Planet High School on mukava levy, josta ei kuitenkaan ole suunnannäyttäjäksi tai edes sesonkisuosikiksi. Lindgren käyttää rajallisen temppuarsenaalinsa jo ennen kuin albumi ehtii puolivälinsä eikä sen jälkeen edes yritä irtautua uusille urille. Soundiltaan Planet High School on digitaalisen rapsakka. Raukeissa hiphop-tempoissa kulkevat rytmit säestävät The Fieldin tyylisistä lyhyistä sampleluupeista ja kevysti jazzahtavista bassokuviosta koostuvia biisiaihioita, jotka kumartavat milloin chillwaven tai -outin (Palace Chalice, Baba), milloin Human After Allin aikaisen Daft Punkin (Cash for Gold), milloin Ninja Tunen leukapartaelectronican (Hand on the Scantron) suuntaan. Lähimmäs maalia Lindgren osuu näppärään arpeggiomelodiaan perustuvalla Ruin Everythingillä, joka on kuin digipilveä pössyttelisi. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Phenomenal Handclap Band – Form & Control

Tummy Touch

44 Newyorkilaisen Phenomenal Handclap Bandin toinen albumi tuoksahtaa ikävällä tavalla musiikkiopistolta. Kahdeksanhenkinen yhtye yhdistelee rohkeasti musiikkityylejä 2000-luvun elektrosta ja indiepopista Uriah Heep -tyyliseen jytään ja Woodstock-psykedeliaan, mutta kuulostaa kaikessa seikkailumielisyydessäänkin kovin ontolta ja elottomatta. Bändin johtohahmot Daniel Collás ja Sean Marquand käyttävät taiteilijanimiä ”The Witch Doctor” ja ”The Medicine Man”, mutta aspiriinia tujumpaa rohtoa kaksikon on vaikea kuvitella potilailleen määräävän. Paljonpuhuvan intohimottomasti nimetty Form & Control alkaa ja loppuu hyvin: Following on melankolisuudessaan viehättävä diskoilu, The Attempt puolestaan Tennisin ja Camera Obscuran oloinen kelpo tweepop. Mitään muuta ikimuistoista albumi ei kuitenkaan tarjoa. Väkinäisimmillään Phenomenal Handclap Bandin on Mirrorsin, Afterglow’n ja Form & Controlin tyyppisissä kappaleissa, joiden laimennettu hardrockpsykedelia on sisäistämättömyydessään niin musiikkiluokan bändikerhoa kuin vain olla ja voi. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tennis – Young and Old

Fat Possum

67 Tennistä on vaikea saada kiinni kauneusvirheistä. Aviopari Alaina Mooren ja Patrick Rileyn ympärille rakentuva yhtye ohjastaa nostalgista makuuhuoneindietään tyylitietoisesti ja huolitellusti. Rileyn kitarointi on tehokasta ja pienimuotoista, koskettimet piirtelevät sävykkään naivistisia taustakuvioita ja Mooren kohtalokas laulu viettelee vältellen. The Black Keysin Patrick Carney on tehnyt tuottajan roolissa parhaansa saadakseen kaikki koukut ja yksityiskohdat erottumaan kertakuulemalla. Yhtye täräyttääkin kenttään muutaman ässän. Etenkin pakahduttavasti soulahtava Petition voittaa välittömästi puolelleen. Kolikon kääntöpuolella vaanii kuitenkin puuduttava yksitotisuus, joka kavaltaa yhtyeen tahtovan kuulostaa kekseliäämmältä ja syvällisemmältä kuin mitä se todellisuudessa on. Näinä aikoina, jolloin tyylistään tietoiset baarit ja kahvilat ovat jo valmiiksi täynnä nokkelasti kierrätettyä twee-popia, jää Tennis auttamatta parempiensa taakse. Vaikka yhtye vetää monista oikeista naruista, jää sen musiikki sittenkin työnäytteeksi sen sijaan että todella tavoittaisi tunteiden kolhimat ja repimät sydämet. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tindersticks – The Something Rain

City Slang

72 Tindersticks on 20-vuotisella taipaleellaan patinoitunut siihen tympeän ruskeaan messingin sävyyn, jota on myöhäistä yrittää alkaa kiillottaa. Eivätkä fanit muuta toivokaan. He haluavat vaihtoehtorockinsa hiljaisissa väreissä, humidorinlämpöisenä, tunkkaisena kuin vanha tupakkatakki ja turvallisesti tammitynnyrissä mököttäneenä. Jos Something Rain tuo jotain uutta repertuaariin, on se bändisoiton jääminen yhä yhdentekevämmäksi Stuart Staplesin novellimaisten tekstien taustalla (avausraita Chocolate onnistuu melkein koskettamaan). Välillä olen kuulevinani instrumenttipuolella pelkkiä Hammond-uruista muistuttavia rytmiasetuksia; tunnelma on kohteliaan svengaava, lähes loungemainen. Sopisi obskyyrin viinakkeen kyytipojaksi Tradekan ketjuravintolaan. The Something Rain on liioitellun dekadentti asetelmamaalaus, jossa jokainen memento mori -aihe on ihailtavan huolellisesti sommiteltu paikalleen. Se edustaa rutinoitunutta, mutta samalla tylsää korkeakulinarismia. Täydellinen soundtrack sille kontemplatiivisemmalle ravintolaillalle, joka venyy ja venyy hieman liian kosteaksi käyden. Kuppilafilosofien syvällisistä keskusteluista huolimatta rusinalikööripulloa ei keksitä uudelleen. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!