Minikritiikit, viikko 9: Neøv, Iceage, Unknown Mortal Orchestra…

Ben UFO – Fabriclive67

Fabric

78 Lähes kaikki, mihin vain on painettu Ben UFO:n nimi, saa terveen määrän ylistystä osakseen. Britin kuratointikykyjä sopii kehua myös uusimman kokoelman kohdalla. Ainoa ongelma onkin siinä, että Fabric-julkaisussa on jälleen tuo live-loppuliite: dj-miksaukset ovat Ben UFO:n ykköslaji ja ainoa sellainen. Ne toimivat toki itsessään loistavasti esitellen miehen Hessle Audio -merkin tasokkaimpia kiinnityksiä Pearson Soundista Blawaniin ja Pev & Kowtoniin. Vanhemmista nimistä kuullaan muun muassa Mr. Fingersin ja K-Handin raitoja. Miellyttävin yllätys on viime vuonna hätkähdyttävän albumidebyytin julkaissut Night Slugsin Jam City -aliasta käyttävä Jack Latham, jonka Club Thanz seisauttaa kiivastahtisesti etenevän levyn täydellisesti tuoden mieleen moottorin, joka sammutetaan ja pian kytketään taas päälle koneen ehtimättä jäähtyä. Samalla Matthew Herbert kaikuu jostain kaukaa kuin päälle unohtuneesta autoradiosta. Näissä dynamiikan varaan laskevissa hetkissä Ben UFO on elementissään. Suurimman osan ajasta hyperaktiivisesti kappaleesta toiseen liikkuva miksaus kuitenkin jättää edelleen auki kysymyksen siitä, kuka dekkien/softan takaa operoi. Dj:n omaa kädenjälkeä toivovat joutuvat kuitenkin elämään sen seikan kanssa, ettei Ben UFO välttämättä koskaan tule julkaisemaan omaa materiaaliaan. (Joni Kling)

http://www.youtube.com/watch?v=CacJuhw9fos

Doldrums – Lesser Evil

Souterrain Transmissions

61 Ennen muinoin George Harrison lainasi kitaraa tai puutarhaa Eric Claptonilta (en muista kumpaa, koska Jake Nyman ei ole kertonut tarinaa Onnenpäivissä vielä riittävän monta kertaa) ja sävelsi Here Comes the Sunin. Nyt Airick “Doldrums” Woodhead lainaa Claire “Grimes” Boucherilta läppärin ja äänittää sillä kokonaisen albumin. O tempera, o mores, etten paremmin sano! Here Comes the Sun on upea taideteos, Lesser Evil ei niinkään. Onkin vaikea kuvitella, että esimerkiksi Veli Kauppinen palaisi tähän myöhäisempään lainausanekdoottiin radio-ohjelmissaan enää 2040-luvulla. Albumilla on kuitenkin ansioita, jos nyt ei kokonaisen puutarhan niin ainakin parin perennapenkin verran. Doldrums pysäyttää kuulijan kannoilleen kolme kertaa: Anomaly ja Golden Calf yhdistävät jännittävällä tavalla 1970-luvun dramaattisen europopin, Propagandan militanttiuden ja muodikkaan cold wave -soundin. Sunrise puolestaan leijuu pumpulissa kuin Princen I Wish U Heaven, mutta ei kestä edes kahta minuuttia. Muilta osin levy on pääsääntöisesti päämäärätöntä avant-elektro-häly-poppia, joka flirttailee niin Death Gripsin ja varhaisen Crystal Castlesin väkivaltaisen soundin kuin Animal Collectiven psykedeelisen kerroksellisuuden kanssa – vaatimattomin tuloksin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Iceage – You’re Nothing

Matador

83 Se, että hipsterinnäköisten punkkareiden Burzum-pinssi, epämääräiset piirustukset ja Death in June -tatuointi riittivät nostamaan tanskalaisbändi Iceagea vastaan fasismisyytökset, kertovat aika paljon siitä, että Suomen ulkopuolella äärioikeisto tuntuu olevan oikeasti vakava asia. Nyt kun bändi on itse irtisanoutunut väitteistä, ei ole pienintäkään syytä kokea moraalista ahdistusta siitä, että yhtyeen kakkoslevy on näin erinomainen. Sen varjolla, että yhtyeen solisti Elias Rønnenfeldt ilmoitti taannoin tämän median haastattelussa inspiroituvansa Georges Bataillesta, ei ole kohtuutonta kutsua You’re Nothingia transgressiiviseksi punkiksi, sillä albumin teksteissä näkyy jäänteitä inhosta ja nihilismistä. Debyytin maanisen post-punkin sijaan You’re Nothing fuusioi onnistuneesti Wipersin vyörytyspunkia Wiren taiderock-rakenteisiin ja Refusedin jälkihardcore-raivoon. Lopputulos kuulostaa siltä, että se voisi hakata Fucked Upin hintelyyksiä turpiin ihan silkkaa vitutustaan. Iceagella on nuoresta iästään kyky kirjoittaa erityisen sävykkäitä sävellyksiä, eikä vain kaataa samaa uhoa ja inhoa yhteen muottiin. Kyllästymisen estämiseksi 28-minuuttisen levyn jakaa keskeltä italo-iskelmä l’Ultima Occasionesta uudelleensovitettu Morals, jota Rønnenfeldtin käheäksi karjuttu ääni huokailee repivällä paatoksella. (Oskari Onninen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Inc. – No World

4AD

80 Andrew ja Daniel Aged hoitavat hommansa niin hyvin, ettei voi kuin ihastella ja huokaista päälle. Muun muassa Beckin, Pharrell Williamsin ja Raphael Saadiqin taustalla soittaneet losangesilaisveljekset vuodattavat rakkauttaan modernin soulin ja R&B:n ylle omistautuneisuudella ja osaamisella, jonka edessä on antauduttava. No World on kokoelma yksipuolisia mutta täydellisen muotovalioita kappaleista sofistikoituneen ja sensuellin mustan musiikin tyylissä. Se on “rehellisemmin R&B” kuin Autre Ne Veutin ja How to Dress Wellin kaltaisten aikalaisten laptop-kutuilut ja on “valkoisista” vaikutteistaan (Black Wingsin Cocteau Twins -kitarat, Carefulin ambient-minimalismi) huolimatta henkisesti varsin lähellä D’Angelon, Maxwellin tai 1980-luvun Princen kaltaisia heruttelijoita. Vavisuttaviin tunnemyrskyihin No World ei anna aihetta, mutta pieneen halimishetkeen kuitenkin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Neøv – Orange Morning

Fullsteam Records

68 Omat odotukseni Neøvin debyyttialbumia kohtaan olivat korkealla kahden loistavan singlekappaleen siivittämänä. Neufvoinina aikaisemmin tunnettu yhtye on muuttanut nimensä lyhyempään muotoon ja musiikillista ilmaisuaan yksinkertaisemmaksi. Ensimmäisenä maistiaisena tarjoiltu Windvane palautti uskon kotimaiseen shoegazeen, ja toisena singlenä julkaistu Mellow jatkoi samoilla linjoilla. Albumi ei kuitenkaan ihan lunasta kaikkia niitä odotuksia, jotka loistavat singlet herättivät. Pääosin kappaleet jäävät aika keskinkertaisiksi ja levy yksipuoliseksi. Jos Orange Morning sisältäisi yhtä vahvaa materiaalia kuin kappale 1999, niin kyseessä olisi vuoden kovin levy. Nyt se on vain lupaava alku jollekin suuremmalle. (Petrus Koskimies)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Paperfangs – Past Perfect

Soliti

73 Kun yhä useamman pop- ja rockyhtyeen ura on nykyään ensimmäisen albumin jälkeen enemmän tai vähemmän taputeltu, on virkistävää törmätä bändiin, jonka debyytti on vanhanaikaisella tavalla raakilemainen ja taival ilmiselvästi alussa. Joidenkin mielestä Past Perfect on eräänlaisessa keskentekoisuudessaan merkki vahvasti aloittaneen Soliti Recordsin laaduntarkkailun lipsumisesta. Mutta olisiko sittenkin niin, että Paperfangs on laulunkirjoitustaitojensa puolesta niin lahjakas ryhmä, että sen ääni on kannatanut taltioida kaikessa kotikutoisuudessaan jo vaiheessa, jossa kehitysprosessi on ilmiselvästi kesken? Jos minulta kysytään, niin kyllä. Myönnetään, Jyri Öhman ei välttämättä ole maailman ilmaisu- saati valovoimaisin laulaja, mutta Bathe in Gloryn, This Powerin tai Repeatin kaltaisten pienen ihmisen pophelmien soidessa se tuntuu herttaisen yhdentekevältä. Past Perfect ei ole suurta taidetta, mutta sympaattista ja varsin suuria lupauksia lofisyntikkapoppia kuitenkin. Suomi-indien viitekehyksessä bändi asettu aika tarkkaan Burning Heartsin ja Barry Andrewsin diskon puoliväliin. Maailmalta trion makuuhuoneisiin lienee kantautunut ainakin New Orderin, Field Micen ja Momuksen hentoja kuiskauksia. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Psychic Ills – One Track Mind

Sacred Bones

59 One Track Mindilla newyorkilainen Psychic Ills todistaa muuttuneensa lopullisesti yhdellä ellipsin muotoisella raiteella vieriväksi resiinaksi, jota jo kymmenen vuoden ajan on polkenut parivaljakko Tres Warren ja Elizabeth Hart. Ensiksi mainittu on viimeisimmillä albumeilla vastannut hypnoottisen monotonisina kiemurtelevasta aavikkoblueskitaroinnista, jälkimmäinen tuota opiaattinotkuista sydänverta hitaasti liikkeelle pumppaavista bassokuvioista. Tähän herkulliseen kaavaan ei valitettavasti tehdä poikkeuksen poikkeusta – vannon että kuultuasi yhden One Track Mindin kappaleen olet kuullut jokaisen niistä. Monet yhtyeet yrittävät nykyään tehdä tällaista pahaa, pahaa lurppamusaa, mutta harvat onnistuvat olemaan yhtä aitoja kuin Psychic Ills. Vain oikeat narkkarit voivat olla näin tylsiä. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Unknown Mortal Orchestra – II

Fat Possum

77 En oikein tiedä millaisia makuuhuoneita sukellusveneissä on. Mutta jos kuvittelemme sukellusveneeseen mahdollisimman tavallisen tilan, jossa on sympaattinen matto, suuri sänky, nuhjuisia peittoja, kirjahyllyn pätkä ja ikkuna kalojen maailmaan, löydämme olosuhteet, joissa äänitellyltä Unknown Mortal Orchestran kakkoslevy kuulostaa. Lopputulos on soundiltaan rikki, bassoiltaan nuhjuinen ja diskanteiltaan ohut. Keulamies Ruban Nielsonin kitarahelkyttelyt ja kevytpsykedelia muistuttavat paikoin Grizzly Bearista, joka olisi asentanut soittimiinsa Thomannin halvimmat roskamikit ja käyttäisi rumpuina saman firman pahvilaatikoita. Jotain koukuttavaa siinä silti on, sillä levy roikkuu soittimessa, vaikka sen biisimateriaali on yhtä hasardia kuin laitteistokin. Swim and Sleep (like a Shark) on viiden tähden barokkipoppia ilman kaikkea genreen liitettävää grandiositeettia, kun taas Opposite of Afternoon on sama tyylikoe täysin naamalleen menneenä ja junnaava Monki jotain näiden välistä. Lisäksi löytyy One at the Timen roskafunkia, No Need for a Leaderin Ariel Pink -halparockia ja arviolta kaikkea muuta, mitä vaaditaan, jotta levyä voi sanoa sekamelskaksi. Kaiken sen keskeltä todelliseksi helmeksi ja alkuvuoden biisiparhaimmistoon nousee, pölyisen siirappinen lo-fi-soul-balladi So Good at Being in Trouble, jonka ”So good at being in trouble / So bad at being in love” -fraaseihin huipentuvassa tekstissä on jotain herttaisella tavalla traagista. (Oskari Onninen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!