Minikritiikit, viikko 8: K-X-P, Pissed Jeans, Toro Y Moi…

K-X-P – II

Melodic

81En lämmennyt K-X-P:n esikoislevylle (2010) juuri ollenkaan. En löytänyt sen synkästä ja motorisesta discorockista tarttumapintaa; tuntui kuin yhtye olisi vasta lämmitellyt lihaksiaan ja hakenut muotoaan. Toisella albumillaan Op:l Bastards -miehet Timo Kaukolampi ja Tuomo Puranen sekä rumpaliystävänsä Tomi Leppänen ja Anssi Nykänen näyttävät, mistä K-X-P:ssä on kyse: Vangeliksen hurmoksellisesta olympiahengestä, Georges Méliès’n kuufantasioista, futuristisista vappumarsseista, eteläeurooppalaisista kauhuelokuvista ja satunnaisista progefolk-vivahteista. II on kolho ja romuluinen albumi, jolla on koko ajan kauhean kova meno päällä. And the Lefthandedin Cheap Cigaria ja Airia yhdistelevä singlehitti Melody on instant-klassikko, eivätkä Staring at the Moon piiskamaisine sähköiskuineen ja Magnetic North Scorpius-muistumineen jää paljonkaan jälkeen. (Antti Lähde)

http://youtu.be/sLxuG7pME_k

Pissed Jeans – Honeys

Sub Pop

58 Viime syksynä Suomessa vierailleen Pissed Jeansin temput on nyt nähty. Neljän vuoden levytystaukokaan ei ole riittänyt palauttamaan pennsylvanialaisyhtyeen musiikkiin kipinää, joka teki vuoden 2007 Hope for Men -albumista yhden julkaisuvuotensa virkistävimmistä noiserock-kylvyistä. Honeysin huippuhetket on nopeasti lueteltu: Romanticize Me svengaa mukavasti Kyussin hengessä, Health Plan räksyttää Bad Brainsin malliin ja Health Planin sanoituksessa (”I stay away from doctors!”) on viistoa viehätystä. Suurimman osan ajasta Pissed Jeans tyytyy kierrättämään maneerejaan Birthday Party -rykäyksistä laskuhumalaiseen stoner-vanutteluun elämäänsä kyllästyneen suojalkapalloilijan vetreydellä. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Ulrich Schnauss – A Long Way to Fall

PIAS

69 A Long Way to Fall on kuin loputtoman aavana aukeava, purppuraa hohtava valtameri, jonka pinnalla sinkoilee pieniä sähköimpulsseja. Sen kuohuihin on nautinnollista sukeltaa, kunnes tulee kylmä ja raajat turtuvat. Ulrich Schnauss, joka on hionut näkemystään elekronisesta shoegazingista jo 1990-luvun puolivälistä lähtien ja, on ajautunut tietyllä tapaa umpikujaan; saksalainen ei malta karsia äänipalettiaan ja päätyy kerta toisensa jälkeen ahtamaan kappaleisiinsa liikaa elementtejä. Ja niin hienovaraisia kuin nuo elementit ovatkin, muodostavat ne toisiinsa kietoituessaan lopulta aina digitaalista äänipuuroa, jonka lusikoiminen alkaa tympiä viimeistään a-puolen lähestyessä loppuaan. Like a Ghost in Your Own Lifen elegantti ambient-hiphop kelpaili varmasti Boards of Canadallekin ja I Take Comfort in Your Ignorance huokuu albumilta laajemmin uupuvaa ryhdikkyyttä. Ne nostavat päätään tasapaksusta biisimateriaalista vähän samalla tavalla kuin jos Paul Simon nousisi varpailleen. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Serafina Steer – The Moths Are Real

Stolen Recordings

41 The Moths Are Real alkaa lupaavasti tahtia ja asentoa hakevalla harpulla. Kun pubinnurkassa soivat rummut ja neljättä tuoppia juova basso ilmestyvät, peli on menetetty. Serafina Steer huokaisee oman nimensä, ja hänen harppunsa ei tee enää muuta kuin säestää. Muutoin Night Before Mutiny onneksi polveilee taitavasti ja jännittyneesti. Loppulevy onkin sitten nokkelaa sydänsuruista muisteloa, koristeltuna kuoroilla, jousilla, hukkaan menevällä harpulla ja hassuilla nypittävillä ja raaputettavilla soittimilla. Steer unohtuu täysin venkoilemaan ja kieriskelemään väkinäisessä draamantajussaan, tuntuu kirjoittavan ja esittävän laulua, kunnes seinä tulee vastaan. Aiemmin Steerissä viehättäneet samanaikainen kierous ja hurskas siisteys sekä vaivihkaa pöllähtävät kirosanat ovat jääneet kai ammattimaisen muusikoinnin jalkoihin. Tenhoavan kuivakasta Steeristä on tullut vain tylsä. Tuottajana Jarvis Cocker onnistuu näköjään jotain pilaamaankin. Lopussa Disco Compilation pelastaa hetkeksi: hurmaava ja sisäsiisti, tiukkaa itsereflektiota ja fiksuutta harrastava kolmekymppisenäkin pikkuvanha nainen tanssii hetken lauantai-iltana peilin edessä ennen kuin päättää jäädä kotiin. (Tapio Reinekoski)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Toro Y Moi – Anything In Return

Carpark

88 Tällaista pehmeää, mutta napakkaa elektronista poppia, joka vyöryy kliinisestä klubisoundista suorastaan aikuisrockmaiseen paatokseen, kuunnellessa voisi tulla ahdistus, mutta ei, nyt ei käy niin. Chaz Bundick vetelee niin monesta narusta ja maalaa niin isolla pensselillä uusimmallaan, että eihän tässä voi kuin laittaa kättä lippaan ja yrittää tavoittaa edes rippeet niistä oivalluksista, joita Anything In Return pursuaa. Tämä nörtähtävän ja ultraviileän chillwaveilun yhdistäminen patoutuneella intohimolla laulettujen elektropop-helmien vaivattomuuteen on ainutlaatuisuudessaan hurmaavaa. Jotenkin tämä on kuin se älyttömän fiksu Ivy League -tason opiskelija, joka pukeutuu moitteettomiin villaneuleisiin ja tietää kaikesta kaiken. Se tyyppi, jota vihaisi, jos se ei olisi niin saatanan älykäs ja koko kulmakunnan mukavin, ja jollain oudolla tavalla mystinen, selittämätön, aina uusia tulkintoja saava lahjakkuus. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Veronica Falls – Waiting For Something To Happen

Bella Union

70 Vitsi että ärsyttää, kun joku kaikkitietävä indienörtti tulee lässyttämään, että Veronica Falls on ihan kaiken musiikillisen antinsa velkaa Pale Saintsille, Modern Englishille, Morrisseylle tai vaikka The Jesus and Mary Chainille, muttei kuitenkaan yhtä hyvää, koska ne muut oli ensin. Siis tottahan se on, mutta popmusiikin arvioinnissa ”tää kaikki on jo tehty” on suunnilleen yhtä validi argumentti kuin se, jos väittää uskovaiselle, ettei Jumalaa ole, koska sitä ei ole tieteellisesti todistettu. Veronica Falls kyllä tippuu ihan komeasti noiden mainittujen yhtyeiden jatkumoon. Ongelma on, ettei ihan hyvin kirjoitetuissa kappaleissa ole oikein mitään tarpeeksi koukuttavaa tai erottuvaa, että ne jäisivät paremmin mieleen. On oikeastaan aika hämmentävää, että joku voi kirjoittaa näin hyvää poppia, muttei silti oikein onnistu hurmaamaan. Ihan kiva ei riitä ja ainoastaan parilla raidalla (albumin nimikappale ja If You Still Want Me) ollaan enemmän kuin ihan ok. (Juuso Janhunen)

http://youtu.be/9Ity1G9aTTc