Minikritiikit, viikko 6

Air – Le Voyage Dans La Lune

Astralwerks

74 Air on lähestynyt Maata kierros kierrokselta. Yksipiippuisen Love 2:n (2009) myötä pohjakosketus oli jo vaarallisen lähellä. Nyt Nicolas Godin ja Jean-Benoit Dunckel hakevat lentorataansa nostetta kuun valoisalta puolelta. Le Voyage Dans La Lune esittelee kaksikon tulkinnan vuonna 1902 ilmestyneestä Georges Méliès’n tieteiselokuvaklassikosta. Menneisyyden kuvat ovat poikineet hopeahileisen äänikollaasin, jolla Air vaihteeksi hymyilee itselleen. Levy on alusta loppuun kekseliäs, jopa kujeileva, aivan kuin Méliès’n absurdismista olisi tarttunut musiikkiin ehtaa tekemisen iloa. Samalla kiekko on kaunislinjainen kunnianosoitus käsityöläisyydelle, vanhalle tieteiskuvastolle ja Pink Floydin kuusafarille. Dynamiikaltaan ehyt kerronta muistuttaa myös Airin lähes unohtuneista kyvyistä hallita suuria kokonaisuuksia. Valtaosa matkasta kellutaan avaruuden pehmeissä aalloissa, mutta tarvittaessa rytmit mäjähtävät musiikin pintaan kuin sukkula kuu-ukon silmään. Hersyvä ja pidätellyn mahtipontinen albumi kuulostaa mahdollisessa kertakäyttöisyydessäänkin parhaalta mitä Air on tehnyt sitten Kubrickin vuoden 2001. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Air on poiminut matkaseurakseen muun muassa Beach Housen Victoria Legrandin.

Gangrene – Vodka & Ayahuasca

Decon

75 Aina, kun tuottajat The Alchemist ja Oh No (Madlibin nuorempi veli) julkaisevat yhteisen albumin, tuntuu kaksikon sanailu pyörivän eritteiden ympärillä. Vodka & Ayahuasca yrittää kuvata sitä, mitä nimessä kuvatun kombon voi odottaa aiheuttavan: pitkä, fyysisiä rajoja koetteleva, intensiivisyydessään kuolinkokemusta lähentelevä oksennusreaktio – La Purga. Analogia hiphop-lyriikan luonteesta katharsikseen vievänä hallitsemattomana sanojen syljeskelynä tulee väistämättä mieleen. Tuskin moiset vertaukset kuitenkaan ovat harkittuja. Pikemminkin tarkoituksena tuntuu olevan tuottaa hämyistä ja rujoa marginaaliräppiä psykedeliavivahteilla, joihin haetaan laskelmoitua katu-uskottavuutta ällötystekijöistä ja ankarasta kuosipäärealismista. Gangrenen sedät tuntuvatkin vähän kelkasta pudonneilta. Parivaljakon olisi pitänyt kuunnella vaikkapa Death Gripsin viimevuotinen Exmilitary-levy, jolla shokeeraaminen ja hyisssaatana-reaktioiden herättäminen olivat napakammin hallussa. Vodka & Ayahuasca jää matalaotsaisella tavalla viihdyttäväksi, kieli poskessa tehtyä stoner-komediaa muistuttavaksi koheltamiseksi. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Vodka & Ayahuasca -kappaleen videon on ohjannut Jason Goldwatch.

We Have Band – Ternion

Naive

77 Lontoolaistrion toinen albumi tekee vaikutuksen linjakkuudellaan ja tasalaatuisuudellaan. Ternionilla ei ole yhtään heikkoa lenkkiä. Toisaalta bändi ei parhaimmillaankaan yllä vielä erityisen päätähuimaaviin korkeuksiin – ainakaan ilmeisimpien esikuviensa tasolle. Ternion yhdistää Talk Talkin ja Elbow’n kaltaisten taidepopyhtyeiden kuulaan tunnelmoinnin elektroniseen, rytmikkääseen ja kulmikkaaseen 2000-luvun elektronisen rockiin, joka tuo mieleen These New Puritansin ja Editorsin. Kappaleet ovat sovituksiltaan kunnianhimoisia; välillä soundeja ja detaljeja tuntuu olevan liikaakin. Parhaimmillaan, kuten letkeästi leijuvalla Tired of Runningilla tai tummasävyisesti jytisevällä After Allilla, tulokset ovat komeita, joskin hieman sieluttomia. Ei ole kuitenkaan epäilystäkään, etteikö lahjakas yhtye jatkaisi tasaista kehittymistään tästä eteenpäinkin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Where Are Your People? -kappaleen videon on ohjannut Alex Turvey.

Wiley – Evolve or Be Extinct

Big Dada

81 Wiley eli 33-vuotias lontoolainen Richard Kylea Cowie julkaisee musiikkia sellaista tahtia, että mukana pysyvät vain uskollisimmat. Viime vuonna Wileyltä julkaistiin kaksi albumia: artistin itsensä alusta loppuun tekemä 100 % Publishing sekä Chill Out Zone, joka oli esittelevä maailmalle uuden ”Rhythm N’ Grime” -tyylilajin. Epätasaiset levyt saivat monen Wiley-diggarin heittämään pyyhkeen kehään, joten Evolve or Be Extinct onkin sitä iloisempi yllätys. Siihen nähden, että albumilla on peräti 21 täysmittaista kappaletta (plus yksi hupaisahko skitti), se on hämmästyttävän raikas ja notkea kokonaisuus. Wileyn varhaisilta levyiltä tutun eskibeat-soundin ja suoremman hiphopin lisäksi levyllä kuullaan jokunen balladi, pari popraitaa ja Major Lazer -tyyppistä digitaalista dancehall-tykitystä. Lähes kaikki toimii, ja hillittömimmillään Wiley on Boom Blast -singlellä, jonka hän turvautuu lionelrichiemäiseen feeling/ceiling-riimittelyyn vastustamattoman jumppahousen pauhatessa taustalla. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Boom Blastin videon on ohjannut Us Design.

Woodpigeon – For Paolo EP

Boompa

83 Vuonna 2005 perustettu kanadalaisbändi on ehtinyt tehtailla neljä studioalbumia ja kottikärryllisen pienlevyjä, mutta sen kohtaloksi on jäänyt kiertää maailmaa tunnetumpien hengenheimolaistensa lämmittelijänä. Kuuden kappaleen For Paolo EP antaa uskoa, että Woodpigeonin ja sen johtohahmon Mark Hamiltonin aika voi vielä koittaa. Levyn nimikappale on erinomainen, The Clientelen hempeää indiepoppia The Shinsin soitannolliseen jämäkkyyteen sekoittava pophelmi. Myös kieli poskessa nimetty Are You There God, It’s Me Mark ja One to Many saavat kananlihalle taidokkaine, Sufjan Stevensin ja Tindersticksin kaltaisista mestareista muistuttavine sävellyksine ja sovituksineen. Upeaa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!