Minikritiikit, viikko 52

Byetone – SyMeta

Raster-Noton

84 Byetonen minimalistinen tekno on tyylilajin kiinnostavimmasta päästä. Ei kolmannen levynsä julkaiseva kaksikko sentään mitään myönnytyksiä melodioille suo – saksalainen kun on – mutta sen kärsivällisesti muovailluissa äänimaisemissa on samanlaista salakavalaa svengiä, joka on nostanut Underworldin, Gasin, Fenneszin ja Pan Sonicin kaltaiset pienten eleiden mestarit tyylilajiensa suunnannäyttäjiksi. SyMetalla on seitsemän kappaletta, jotka kestävät keskimäärin noin seitsemän minuuttia. Levyn avaavat ja yhteen miksatut Topas ja T-E-L-E-G-R-A-M-M tarvitsevat vain kaksi ja puoli nuottia kuljettaakseen kuulijan Berlinistä Detroitiin, Neuschnee (ei Neu!-cover) puolestaan sirittää terävästi ja kirkkaasti kuin armada digitaalisia heinäsirkkoja kuun pinnalla. Levyn jälkipuoliskolla Byetone esittää oman tulkintansa rockista ja heavystä; Black Peacen voi tulkita jopa sisältävän jonkinlaisen ”kitarasoolon”, Golden Elegy on puolestaan kuin kannabiksessa höyrytettyjen kotimikrojen käsitys Isaac Hayesin kutusoulista. (Antti Lähde)

http://youtu.be/clhdafsiceo

Rihanna – Talk That Talk

Def Jam

55 Erinomaisen Suomen-keikan jälkihuumassa odotin, että Rihanna olisi viimein Talk That Talkilla hypännyt singleresiinan kyydistä albumiveturin kuljettajaksi, mutta ei: levyn 11 kappaleesta moni jää aika vaisuksi. Loud oli yli seitsemänkymmenen pisteen suoritus, siis melkein maalissa, mutta kiireessä kasatulla Talk That Talkilla lähes samalle tasolle yltävät vain jo erinomaiseksi todistettu Calvin Harris -vetoinen We Found Love, davidguettamaisesti jytkyvä Where Have You Been, koukuttava Roc Me Out sekä The xx -samplen varassa upeasti hengittävä Drunk on Love. Keskinkertaiset kappaleet korostavat lähinnä Rihannan maneereita ja heikkouksia ratsastaen Loudin myyväksi osoittautuneella tyylillä. Esimerkiksi Farewell-balladi on kuin puolitiehen jäänyt toisinto hurmaavasta California King Bedistä ja nimibiisi liki yksi yhteen What’s My Namen kanssa. Rihanna antaa ymmärtää, mutta tutusti paikoin tarpeettomastikin seksillä kyllästetty Talk That Talk tarjoaa lähinnä paljon puhetta ja vähän sisältöä. Aivan kuin hänen pitäisi todistella koko ajan jotain. Rentoutuneempana ja ideoita kypsyttelemällä neiti Fenty pystyisi niin paljon parempaankin. (Markus Hilden)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Slussenanalys – Aquila Helvetos Asfaltos

Full Contact

72 Tällä levyllä on historian siipien havinaa. Juuri menneellä viikolla uutisoitiin, että Slussen, tuo tukholmalaisen arkkitehtuurin menneiden aikojen ylpeydenaihe ja 1960-luvulla lahden yli paremman elämän perässä tulleiden, rantojenmiehiksi ajautuneiden suomalaisten suojapaikka, puretaan. Siksi Jussi Lehtisalo ja Esko Lönnberg ystävineen puskivatkin ulos tämän ruotsinkielisen noiserock-rappio-odysseian viimeisellä hetkellä. Kolmekymmentä vuotta Ruotsissa asunut Lönnberg ratsastaa levyllä pitkin Tukholmaa tolua kittaavana donquijotena raamatullisia näkyjä vastaan taistellen, bändin möykätessä säälimättömästi taustalla. Riffit ovat tanakoita ja säröpotikat kaakossa, mutta kappaleita vaivaa pienoinen tasapaksuus – ja oikeastaan soundin olisi toivonut olevan vieläkin rupisempi. Siksi keväällä julkaistu debyyttikasetti viehättääkin piirun verran enemmän, täysin hallitsemattomilla ja kaoottisilla noiserock-jameillaan. Aivan yliveto on kuitenkin Lönnberg, joka ulisee kuin mikäkin ”djävulens ulv” – paholaisen susi. Vaikka sanoituksissa on läsnä tietty sarjakuvamaisuus, ovat ne myöskin melko surullisia. Vaikka välillä kokemukset muuntuvatkin psykedeelisiksi näyiksi milloin paholaisesta, milloin Barabbasista, ahdistuu Lönnbergin hahmo maailman julmuuksia näyttävien tv-uutisten äärellä ja muistelee isän ryyppäämisen varjostamaa lapsuuttaan kysyen: ”Var fanns gud?” (Mikael Mattila)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Steel Mammoth – Nuclear Rebirth

Ektro

66 Kun Steel Mammoth viime talvena julkaisi Radiation Funeralin, kuvitteelliset maiharit pyörivät jaloissani ja olin valmis repimään paitani auki Hulk Hogan -tyyliin huutaen ”HEAVY METAL, PLAY LOUD!” Levyn timanttinen ja täysin pitelemätön hevipaahto kun oli parasta, mitä bändi oli siihen asti tehnyt. Siinä missä aiemmilla levyillä Garfield Steel oli ratsastanut coolisti halki post-apokalyptisen laskeumatundran, oltiin nyt ydinsodan ytimessä. Samaan katatoniseen NWOFHM-jylinään luottaa myös tämä uusi teos. Tempo on korkeampi ja biisit lyhyempiä, mutta se viimeinen ydinjätteen kyllästämä potku naamaan puuttuu. Riffien jylhyys jää puolitiehen, ja muutamat biisit kuulostavat kompaktin sijaan hieman luonnosmaisilta. Toisaalta levyltä löytyy Nightmare Ad Nauseamin, Looking at the Winnerin ja The Dark Behind the Darkin kaltaisia täsmäjyräksiä, joten ei Nuclear Rebirth mikään läpihuutojuttu ole. Ja onhan tämä paljon vaarallisemman, tylymmän ja aidomman kuuloista kaahausta kuin niin monet puleeratut metallilevyt nykypäivänä. On aina iloinen asia, kun hevimetalli palaa hevimetalliin. Senkin uhalla, että olen nukkavieru 80’s-romantikko. (Mikael Mattila)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Carter Tanton – Freeclouds

Western Vinyl

88 Carter Tanton oli voittanut minut puolelleen jo ennen kuin ehdin edes harkita googlaavani, kuka mies oikein on. Ymmärrät, miksi niin tapahtui, jos ajatus priimakauden Ryan Adamsista hurahtaneena Slowdiven velloviin kitaroihin tai Disintegration-ajan The Curesta tulkitsemassa Big Starin kosmista americanaa kuulostaa mielestäsi edes etäisesti mielenkiintoiselta. Kun googlasin, paljastui, että Tanton on kapeahartinen indieduunari, joka soittaa kitaraa muun muassa mainion Twin-Hand Movement -esikoisalbumin viime vuonna julkaisseessa Lower Densissä ja folkseireeni Marissa Nadlerin yhtyeessä. Freeclouds on miehen esikoisalbumi, eikä se häviä tuumaakaan Kurt Vilen samanhenkiselle, pystyynkehutulle Smoke Ring for My Halolle. Kuuntele intiimisti sykkivä In Knots, Nadlerin kanssa duetoitu säröballadi Fake Pretend tai M83-euforiaa hehkuva Land Lines, niin tiedät, mitä tarkoitan. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Thee Oh Sees – Carrior Crawler / The-Dream

In the Red

77 Carrior Crawler / The-Dreamin kannessa irvistelee cybershopista, halloween-muropaketista tai jonkin halvan skeitti-VHS:n kannesta revitty neonvihreä sarjakuvamonsteri violettien aivojen keskellä. Törkytorstaimainen estetiikka sai minut aluksi kiertämään Thee Oh Seesin kolmosalbumin kaukaa. Carrior Crawler / The-Dream on jo toinen kalifornialaisyhtyeen julkaisema albumi puolen vuoden sisään. Soitto on malttamatonta kuin kerosiinin kaataminen kraut-ja garagevaikutteita sisältävän romukasan päälle. Thee Oh Sees kaahaa liarsmaisen houreista ylinopeuttaan silmät kiiluen ulos preeriapostikortista. Levy kolisee viehättävän roskaisesti alusta loppuun. Teinimäinen transgressio pysyy hurjuudestaan huolimatta lopulta kasassa kuin se olisi huolella säilötty varastettuun Lidlin tonnikalapurkkiin. Karisma ja raikkaus ovat unohtuneet tien varteen ja levy muistuttaa ajasta, jolloin mustelmat vielä näyttivät Vice-lehdessä hyviltä. Carrior Crawler / The-Dream on helppo ohittaa ja unohtaa vuoden 2011 parhaita levyjä muistellessa, mutta kertakuuntelun jälkeen sitä huomaa huudattavansa hetken verran repeatilla. Sitä kuunnellessa tekee mieli lähteä Igorin bussiin ottamaan ruma tatuointi tai kiitämään autolla päin lehtiroskiksia ketjussa polttaen. (Iida Sofia Hirvonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!