Minikritiikit, viikko 49

Tori Amos – Night of Hunters

Deutsche Grammophon

79 Viimein! Tori Amos ei enää ota itseään vakavasti! Aivan kuin hän todella taas nauttisi cd-formaatin sietokyvyn venyttämisestä, eikä tekisi sitä vain, koska pystyy. Toki Night of Hunters on täynnä kaikkea ja paikoin tyhjääkin: uhkeita jousisovituksia, puhaltimia, ajelehtevia kappalerakenteita, joiden suvannot sulavat toisiinsa, Amosin 11-vuotiaan tyttären Natashyan toismaailmallista laulua, maagista parisuhdesaagaa – mitä nyt vain odottaa sopiikin. Niin Bachia, Debussya, Schubertia, Satieta kuin Mendelssohniakin eklektisesti mukaileva laulusarja ei tosiaan kuulosta konseptilta, jonka olisi halunnut Amosin seuraavaksi toteuttavan. Silti Night of Hunters uhkuu samaa omaperäisyyttä ja ehdottomuutta, joilla hän 1990-lukua hallitsi. Järkeä uhmaaviin rekistereihin Amos kiivettää aateloidun äänensä säästeliäästi, ja draamahuippuihin latautuukin samaa taikaa, joka esimerkiksi Precious Thingsissä elää edelleen. Ironista tai ei, Fearlessness, Your Ghost, Battle of Trees ovat komeimpia Amosin levylle saamia hetkiä yli vuosikymmeneen. Domenico Scarlattia ja gregoriaanista trad-laulelmaa varioiva nimikappale löytää Natashyan ja siskontytär Kelsey Dobynsin avustuksella kartoittamatonta maastoa, jonka Amosin toivoisi valloittavan itselleen pysyvästikin. (Tapio Reinekoski)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Diva – The Glitter End

Critical Heights

73 Oletko hippi? Tässä sulle levy. Bauhaus-rumpali Kevin Haskinsin tyttären soolodebyytti levisi kasettijulkaisuna jo viime vuonna ja kiinnitti muun muassa Ariel Pinkin huomion. Sittemmin Critical Heightsin uudelleenjulkaisema levy on toki lähellä Pinkillekin ominaista länsirannikon huurupäämentaliteettia, mutta mukana on enemmän esoteerista leijailua ja kaupunkishamaanin eskapistista angstia. Jälki muistuttaa jonkin verran Pocahauntedin (jonka riveissä Diva itsekin on vaikuttanut) uudempaa tuotantoa, mutta lähin vertailukohta lienee Honey Owens ja hänen Valet-nimikkeellä julkaisemansa levytykset, etenkin parin vuoden takainen Naked Acid -albumi. Temaattisesti Glitter End on avaruusoopperaa, jossa autuaiden hetkien välissä temmeltää kaikenlaisia painajaiselukoita madoista ja käärmeistä aina krokodiileihin. Pahimmat kliseet vältetään, ja jos häröilyn korkea aste ei haittaa, voi matka olla jopa varsin nautittava. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

K-X-P – Easy EP

Melodic

84 K-X-P luottaa kakkosjulkaisullaan enemmän DC Recordings -tyyppiseen umpivainoharhaiseen diskosoundiin kuin tummanpuhuvalla kynsilakalla silatun ensilevyn suoraviivaiseen glam-poljentoon. Ainakin pyörryttävä nimikappale Easy (Infinity Waits) pesee skitsofreenisuudessa aiemman tuotannon. Se on tarpeeksi kahjo ollakseen raivostuttavan tarttuva. Rumpukomppia voisi käyttää teräksen harjaamiseen ja kukkopilli… no, lisää kukkopilliä! Huomattavan mooditaantuman kuitenkin takaavat Easyn perään sijoitetut Cymbalim ja Suhu Moments: vangitsevia, ehkä vieläkin häiriintyneempiä jameja, mutta vailla samaa nostetta. Jotain jää puuttumaan. Remix olis kiva. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

St. Vincent – Strange Mercy

4AD

72 Nokkelan ja hurmaavan Marry Me -esikoisen ja piloille hinkatun Actorin jälkeen Annie Clarkin St.Vincent -roolihahmon toivoi tekevän radikaalin korjausliikkeen. Strange Mercy onnistuukin jälleen kutittamaan sitä häilyvää hermoa, joka reagoi vain hurmoksellisimpaan popmusiikkiin. Äkkivääriä ja kieroja tunnelmanvaihdoksia ja hövelisti annosteltua norsu posliinikaupassa -särökitaraa läikytetään edelleen yli äyräiden. Clarkin ylijumalallinen ote Holly Golightlyn lailla ailahtelevaan musiikkiinsa on yhtä tiukka kuin ennenkin. Yltäkylläinen nimikappale sekä Clarkin vain minulle ja minun korviini laulaman Champagne Yearin alakulo vaikuttavat jo liki vilpittömiltä. Strange Mercyn viehätys on samaa kuin uimahyppykilpailujen: huipputeknisten ja sulokkaiden kieppien ja volttien lomassa toivoo koko ajan salaa ja turhaan, että jollakin olisi kerrankin pokkaa hypätä alas pommina. Annie Clarkilla ei ainakaan vielä ole, huimasta oivaltavuudestaan ja itsevarmuudestaan huolimatta. (Tapio Reinekoski)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Wooden Wand – Briarwood

Fire

84 James Jackson Toth on yksi harvoista artisteista, joilla on minkään valtakunnan lihaksia haastaa Robert Pollard (Guided by Voices) mielisairaan tuotteliaisuuden taiteenlajissa. Jos Tothin eri nimikkeillä julkaisemien äänitteiden (kasetteja, cd-r:iä, ties mitä savikiekkoja) lukumäärää haluaa jostain syystä laskea, se pitää tehdä kymmenissä, ellei sadoissa. Briarwood on Tothia “helpoimmillaan”: leppoisaa, melodista ja rennosti rullaavaa vaihtoehtocountrya Drive-By Truckersin ja Uncle Tupelon hengessä, Youngin ja Lennonin kaltaisia 70’s-klassikoita lainaillen. Albumin yhdeksästä kappalesta viisi (joista neljä muodostaa levyn mykistävän avauskvartetin) on priimatavaraa ja loputkin peruspätevää rämistelyä. Teksteissä lapiodaan lunta, kerätään lentolippujen kantoa ja kuljetaan läpi toinen toistaan hiljaisempien pikkukaupunkien. Wither Awayn kertosäkeestä Ryan Adams pulittaisi vasemman jalkansa. Country got soul. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Zambri – Glossolalia EP

Kanine

68 Newyorkilaiset Jessica ja Cristi Jo Zambri muodostavat esikoislevynsä perusteella kiinnostavan duon. Minialbumilla sisarukset yhdistelevät ryskyvää teollisuusmöykkää, haudanvakavaa kenkiintuijottelua ja elektronista kohellusta rohkeasti ja ennakkoluulottomasti – ja taatusti epätasaisin tuloksin. Glossolaliassa eivät kiehdo niinkään kappaleet kuin tuotannolliset ideat, joita viiteen kappaleeseen mahtuu ylenpalttisesti: On Call kolisee kuin industrial-remix Siouxsie & the Bansheesin Peek-a-Boosta ja Heather hehkuu kuin goottimeikeillä koristeltu Lush. Levyn yleisöystävällisin kappale on To Keep Back, jonka ryhdikäs tunnelmointi viettelee Bat for Lashesin ja Florence + the Machinen tapaan. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!