Minikritiikit, viikko 47

Cemeteries – The Wilderness

Lefse

59 The Wilderness soi dreampopiksikin perin narkoottisesti. Ehkä buffalolainen Kyle J. Reigle haluaa vaivuttaa kuulijansa ikuiseen uneen – siksi ”hautausmaat”? Toinen Cemeteries-nimellä julkaistu albumi soi kuin Winter’s Bone -elokuvan Ozark-rämeikköihin eksynyt M83. Kimaltelevien neon-syntetisaattorien tilalla on ruostetta ja rustiikkia, mikä tuo periaatteessa kiinnostavaa kontrastia perinteisiin dreampop-maisemiin. Raukeus vain kääntyy Reiglen käsissä helposti unettavuudeksi – ja lopulta tylsyydeksi. Ehkä syy on lopulta musiikkiin kätkeytyneissä kompromisseissa; parhaiten kun levyn kappaleista toimii lähes 7-minuuttinen Summer Smoke, jossa Spacemen 3:n ja Low’n meditatiivisuus on viety kaikkein pisimmälle. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Philip Glass – REWORK_Philip Glass Remixed

Orange Mountain Music

67 Mestarisäveltäjän syntymäpäivien kunniaksi julkaistu tribuutti-remixalbumi on ajatuksena jotenkin kiusallisen pompöösi. REWORK tekee kuitenkin ennakkoluuloistani silppua, sillä levyn ongelma ei ole liika muodollisuus. Pantha Du Princen tanssituttava versiointi Mad Rushista ja Memory Tapesin diskolla höystetty Floe ’87 jäävät ensikuulemalla ilahduttavina mieleen, mutta ongelmaksi muodostuu levyä rasittava laadun vaihtelu. REWORK vaatii sen hyväksymistä, että kappaleista osa on lähinnä kevyitä uudelleentulkintoja Glassin sävellyksistä, kun taas osa muovautuu kunkin artistin tuotannon mukaelmiksi. Esimerkiksi Corneliuksen Glassworks ei juuri tuo lisää alkuperäiseen sävellykseen, kun taas Amon Tobin jyrää bassoillaan Warda’s Whorehouse Inside Outin jokseenkin oman sointinsa peilikuvaksi. Jos kokoelma ei olisi Glassin itsensä tilaama ja Beckin kuratoima, voisi luulla, että sekavuus johtuu tuottajan näkemyksen puutteesta. Ehkä nämä gurut näkevät myös levyn vähemmän mielenkiintoisissa tulkinnoissa jotain, mikä minulta jää huomaamatta, sillä vaikka paketti on rento alkuasetelmaansa nähden, ei se oikein kanna koko mittaansa. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Lord Huron – Lonesome Dreams

IAMSOUND

56 Jokainen merkittävä artisti ja yhtye kylvää jäljessään paljon vahinkoa, niin myös Fleet Foxes. Seattlelaisyhtyeen erinomaisen esikoisalbumin (2008) vaikutukset ovat tuntuneet kivuliaasti viime ja tämän vuoden aikana, kun markkinat ovat täyttyneet toinen toistaan kuulaammin, ilmavammin ja valitettavasti myös kädenlämpöisemmin humisevista folkrock-äänitteistä. Amerikkalainen Ben Schneider seuraa kahta vuoden 2010 ep-levyään esikoisalbumilla, joka toimii yhden tai kahden biisin annoksina parhaimmillaan varsin hyvin, mutta aiheuttaa albumimitassa kuulijassa lähinnä tuohtumusta. Lonesome Dreamsilla ei toisinneta vain Fleet Foxesin muotokieltä; Schneider tekee myös pieniä poikkeamia The Shinsin rytmikkään rallattelun (I Will Be Back One Day), Efterklangin kokeellisuuden (The Man Who Lives Forever) ja luonnollisesti Mumford & Sonsin paisuttelun (She Lit a Fire) suuntaan. Osa tyyliharjoitelmista toimii toisia paremmin – mutta mitä sitten? (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pitbull – Global Warming

RCA

38 Pitbull on kalju amerikkalainen räppäri ja egoistinen miespissis. Rakastan Pitbullia ilmiönä, mutta nyt hän on tehnyt konseptialbumin, jonka teemana on ilmaston lämpeneminen. Pitbullin ongelma on kyvyttömyys keskittyä yhteen johtavaan teemaan – tai oikeastaan se on ainoa asia, jonka hän osaa, mutta teeman on oltava juhliminen. Mannerjäät sulavat, mutta Don’t Stop the Party, Pitbull kehottaa. Hurrikaanien riepotellessa Party Ain’t Over, kuuluu Pitbullin neuvo. Saksan uudet hiilivoimalat tuottavat kaksi kertaa enemmän päästöjä kuin koko Suomi yhteensä: Have Some Fun ja Tchu Tchu Tcha, toteaa Pitbull ja kittaa Voli-votkaa Jennifer Lopezin seurassa – Drinks for You (Ladies’ Anthem). Kaiken kaikkiaan Pitbullin ilmaisu on liian harhailevaa. Hiphopin suuret klassikot ovat aina perustuneet kykyyn määritellä tilanne dynaamisesti. Kun Nelly meni klubille, hän kuvaili, täysin vailla hyperbolea, siellä olevan niin kuuma, että kaikki vaatteet oli riisuttava. Kun nainen Usherin mielestä on Hot Thing, asia toistetaan kertosäkeessä yhdeksän kertaa. Pitbull ei pysty tarkentamaan, kuinka paljon lämpötila tulee nousemaan. Edes tiedemiehet eivät pysty! Lopulta hänestä saa vain kuvan tyyppinä, joka ryyppää ja bailaa todella hikisenä. Tekisi mieli lohkaista jotain sen tapaista, että ”Global Warming on kuuma bailulevy, mutta jättää kuulijansa kylmäksi.” (Joni Kling)

http://www.youtube.com/watch?v=BcFwMLIM0FY

Chelsea Wolfe – Unknown Rooms: A Collection of Acoustic Songs

Sargent House

78 Kalifronialainen Chelsea Wolfe on julkaissut kuluvan vuosikymmenen aikana kaksi albumillista kauneuden, rujouden ja kuuntelukelvottomuuden käsitteitä haastavaa musiikkia, jota Nylon Magazine luokitteli artikkelissaan ”drone-metal-taidefolkiksi”. ”Swansia tytöille” on toinen luonnehdinta, johon olen törmännyt – ja tavallaan jopa kuvaavampi. Unknown Roomsille on koottu Wolfen varhaisia, internetissä pyörineitä folk-sävellyksiä, joille ei löytynyt tilaa sen paremmin The Grime and the Glow’lta (2010) kuin läpimurtoalbumi Apokalypsisiltä (2011). Wolfe on äänittänyt kappaleet uudelleen, asianmukaisen karsituissa ja lähes aavemaisissa sovituksissa pitäytyen. Ja miten vaikuttavin tuloksin! Unknown Rooms toimii juuri niin kuin tällaisen välipalan pitääkin: se on hieno palkinto artistia alusta asti seuranneille tosifaneille ja toisaalta vetää ”helppoudessaan” puoleensa niitä, joille kahden ensimmäisen albumin armottomuus on ollut liikaa. (Antti Lähde)

http://youtu.be/VZ7U03cIavw