Minikritiikit, viikko 44

Crooked Fingers – Breaks in the Armor

Merge

80 Tiukasti Erich Bachmanniin henkilöityvä Crooked Fingers on julkaissut pitkin 2000-luvun alkua levyjä, joiden surumielinen indiepop ei ole koskaan oikein kelvannut huomion keskipisteeksi. Ysäri-indietä tahkoneesta Archers of Loafista tutun Bachmannin musiiki on ikään kuin vältellyt suurinta melua ja kausittain vaihtelevia trendejä. Nyt kuudenteen Crooked Fingers -albumiinsa ehtinyt Bachmann onkin saanut rauhassa jalostaa musiikkiaan mieleiseensä suuntaan ja uusi Breaks in the Armor lienee tähän mennessä vahvin osoitus Bachmannin kyvyistä. Edeltäjiensä tapaan se ei ole albumi, joka heti ensikuulemalla paljastaisi kuuntelijalleen kaikki arvokkaimmat salaisuutensa. Sen sijaan se on jälleen kerran albumi, joka pikkuhiljaa hivuttautuu suojauksen lävitse Typhoonin, Went to the Cityn ja Your Acopalypsen kaltaisten kappaleiden avulla. Hieno The Counterfeiter on puolestaan yksi parhaista – ja tarttuvimmista – kappaleista, mitä Bachmann on urallaan tehnyt. (Tuomo Yrttiaho)

http://www.youtube.com/watch?v=H8_KtY43hro

Dominant Legs – Invitation

Lefse
81 Sanfranciscolaisten Ryan Williams Lynchin ja Hannah Huntin yhtye soittaa ihanan sliipattua ja salakavalasti svengaavaa indiepoppia, joka on tasapainoinen cocktail valkoisen miehen funkia, muovista konepoppia, hienostunutta aikuispoppia ja indierock-estetiikkaa. Duon esikoisalbumilta puuttuvat maatajärisyttävät huippuhetket, mutta biisien perustaso on erittäin korkealla. Singlebiisi Hoop of Love kuulostaa Wolf Paradelta tulkitsemassa Fleetwood Macin Tango in the Nightia. 2 New Thoughts About U:lla bändi soi puolestaan napakasti kuin Whitest Boy AliveSteve Winwoodin urheiluruutu-henkisillä syntikkasoundeilla höystettynä. JJ:stä muistuttavat karibialaisrytmittelyt (Where We Trip the Light) ja puolihärskit Doobie Brothers -riffit (She Can Boss Me Around) täydentävät viime vuosikymmenten popista tietäväisesti ammentavan kokonaisuuden, joka hurmaa luontevuudellaan ja vaivattomuudellaan. (Antti Lähde)

http://youtu.be/HuipyoE3ep4

Dum Dum Girls – Only in Dreams

Sub Pop
72 Kannessa on mustavalkoinen valokuva, jossa ruumiistaan irtoava nainen nivoo yhteen harhan ja nostalgian. Kuva on upotettu vaaleanpunaiseen taustaan kuin makeilevaan uneen. Kansi ei voisi paremmin summata musiikin osatekijöitä. Juuri tällainen eri aikatasoilla leikkivä pinnallisen kauneuden, riipaisevan kaipauksen ja tavoitehakuisesti juonellistuvan menneisyyden sekamelska tekee Dum Dum Girlsin 1960-lukulaisesta popista hieman elementtejään suurempaa. Orkesteri kulkee uskollisesti The Ronettesin avaamaa latua, mutta höystää sointiaan ripauksella Siouxsie and the Bansheesin dramatiikkaa ja The Raveonettesin kohinaa. Taiten surisevien melodioiden ja naiivin rytmiikan seassa Dee Dee Pennyn kalseantunteikas ääni viettelee kuin uuteen nuoruuteensa havahtuva Chrissie Hynde. Vaikka vain osa lauluista tavoittaa ne tragiikan syvyydet, jotka saavat kannen valokuvan elämään, houkuttelee levy pariinsa kerta toisensa jälkeen. Hienoisessa yksiulotteisuudessaankin Only in Dreams on täydellinen albumi hämärtyviin hetkiin, joiden kauneus ei sanoiksi taivu ja joiden onnellisuudessa on jo syntyvän muiston surumielinen sävy. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Golden Filter – Syndromes

Perfectly Isolated
80 The Golden Filterin Voluspa oli yksi viime vuoden hienoimpia teoksia alisuorittajadiscon saralla ja albumia ennakoinut Solid Gold -single suoranainen mestariteos. Newyorkilaisduo seuraa esikoistaan hieman yllättäen ep:llä, joka on soundtrack norjalaisohjaaja Kristoffer Borglin Syndromes-lyhytelokuvaan. Ep on tyylikäs kokonaisuus, joka viilaa The Golden Filterin peilipallosoundia tunnelmallisempaan ja orgaanisempaan suuntaan. Avauskappale Mother kolisee kuin Lykke Lin moderni klassikko I Follow Rivers, Syn on pahaenteistä taiderockia suoraan 4AD-levy-yhtiön katalogista ja Shake hatunnosto Vangeliksen ja Giorgio Moroderin scifi-soundtrackeille. Juuri parempaa välityötä ei lupaavan esikoisalbumin tehneeltä yhtyeeltä voi odottaa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Markéta Irglová – Anar

Anti

55 Once-elokuvasta ja yhteistyöstään Glen Hansardin kanssa tunnettu Markéta Irglová ei soolodebytillään juuri yllätä. Anar on samankaltaista pianovetoista tunnelmointia kuin The Swell Seasonin albumeillakin on kuultu. Sinänsä kauniisti soivan albumin heikkoutena voikin pitää sitä, ettei Irglová tunnu ottavan minkäänlaisia riskejä. Kaikesta kuulee, että klassisen koulutuksen käynyt muusikko hallitsee äänensä ja instrumenttinsa, ja ongelmat ovatkin enimmäkseen laulunkirjoituspuolella. Kaksitoista haurasta ja toisiaan muistuttavaa pianoballadia samalle albumille tungettuna turruttaa aistit, eikä Anarille jää neutraalia taustamusiikkia kummempaa tehtävää. (Tuomo Yrttiaho)

http://www.youtube.com/watch?v=uGu3W-xhVsg

Kele – The Hunter EP

Wichita

40 Bloc Partyn suosio tuntuu nojaavan muutoin kitarapainotteisemman musiikkinsa joukossa lähinnä yhteen menestyksekkääseen tanssihittiin, Fluxiin. Yhtyeen nokkamies Kele Okereke onkin nokkelana miehenä päättänyt puuhata sooloprojektinaan eepeellisen pelkkää sitä. The Hunter EP on jatkoa Kelen viime vuonna julkaisemalle pitkäsoitolle The Boxerille. The Boxerkin vaikutti hieman väkisintehdyltä, mutta nyt tältä uudelta EP:ltä puuttuuvat ne vähäisetkin koukut ja ulottuvuudet, joita vielä Kelen kokonaiselta albumilta onnistui vaivalla löytämään. Koneet ovat syrjäyttäneet aidot instrumentit kokonaan, mikä vaikuttaa tässä tapauksessa lähinnä tylsistyttävästi. Kele kerää toki kuuntelijoita vanhojen Bloc Party -fanien joukosta, mutta muuten kohderyhmää on erittäin vaikea paikantaa. The Hunterin tanssijumputukset kun ovat liian undergroundia Onnelaan, mutta aivan liian mitäänsanomatonta huttua Lauantaidiskoon. (Verna Vuoripuro)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Nick Lowe – The Old Magic

Nick Lowe Ltd.

76 Viimeisen parinkymmenen vuoden ajan Nick Lowe on aina levyn julkaistessaan kuulostanut olevan samassa elämäntilanteessa: äskettäin eronnut, hieman surullinen, kuitenkin jo uuden tilanteen hyväksynyt. Välillä katkeruus iskee pintaan, välillä on jo toivoa uudestakin rakkaudesta. Nämä tunteet brittiveteraani pukee sielukkaaksi kantrimusiikiksi, jota kuuntelee täysin sujuvasti. Lowe laulaa vähäeleisesti mutta tunteella, taustamuusikot ovat raudanlujia ammattilaisia, kappaleet pieniä timantteja. Miehellä on silmää pienelle pakan sekoittamiselle: vähiin valuvia vuosia käsittelevä Checkout Time on kepeä hölkkä, House for Salessa kantrin vakioaihe, tyhjäksi jäänyt talo, on vankila, josta pitikin päästä pois. Kaikkiin mielentiloihin seesteinen ja hyvin aikuinen The Old Magic ei sovi, sunnuntaiaamuihin kyllä. Kyytipojaksi suositellaan laadukasta jasmiiniteetä tai vahvaa kahvia. (Niko Peltonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Megafaun – Megafaun

Crammed Discs
92 Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa: kaikilla Megafaunin jäsenillä on parta. Pohjoiscarolinalainen trio kyntää samaa juurevan americanan vakoa kuin kymmenet muut 2000-luvun karvaiset amerikkalaisbändit Midlakesta My Morning Jacketiin – ja tekee sen häikäisevän hyvin. Megafaun on kaikkea muuta kuin umpimielistä retroilua: bändin eväät ovat hurmaavalla tavalla levällään ja sen kolmannella albumilla voi kuulla muistumia niin Girlsin krapulaisista balladeista (You Are the Light), Neil Young kohtaa Sonic Youthin -kitarahurmoksesta (yli 8-minuuttinen Get Right), The Bandin ja Grateful Deadin stemmataivaasta (Real Slow), heinälatoon lukitusta TV on the Radiosta (elektrosävyinen These Words), Terry Callierin boheemista bluesfolkista (Scorned) kuin Ray Daviesin ja Todd Rundgrenin popneroudesta (huikea Second Friend). Albumin loppupuolella Megafaunin ote on hiukan herpaantua, mutta itsevarmuutta uhkuen bändi on säästänyt viime metreille kaksi todellista herkkupalaa: State/Meantin, joka herkistää banjollaan ja Bon Iver -falsetillaan, sekä Everythingin, joka käynnistyy hienostuneena kamarifolkina vain paisuakseen letkeäksi, countryrock-henkiseksi yhteislauluksi. Parhautta! (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Lee ”Scratch” Perry – Rise Again

M.O.D. Technologies

81 Lee ”Scratch” Perry on 75-vuotias. Viimeisen kolmen vuoden aikana hän on julkaissut kuusi levyä. Tuottaja Bill Laswellin kanssa tehty Rise Again on pirteintä Perryä sitten 1980-luvun Adrian Sherwood -yhteistyön. Tuottajana Perry mullisti maailman. Dub, sämpläys ja monet muut äänitykseen liittyvät innovaatiot saivat alkunsa miehen töistä ja Black Ark -studiosta. Studion Perry poltti 1980-luvulla. Siitä lähtien parhaat työt ovat syntyneet muiden ohjauksessa. Rise Againilla kaikki tähdet asettuvat pitkästä aikaa oikeille paikoille reggae-taivaankannella. Lyriikat ovat tuttua tajunnanvirtaa, mutta rationaalisia suvantoja on sopivasti. Useimmilla viime aikojen levyillä niitä ei ole ollut yhtään. Levyn soundi on kuin päivitetty versio Perryn omasta, ja sävellykset ovat kautta linjan kovia. Yhtään täytepalaa ei löydy. Levy vilisee kovan luokan soittajia P-Funk-kosketinsoittaja Bernie Worrellista rumpalilegenda Sly Dunbariin. Uudempaa polvea edustavat TV on the Radion Tunde Adebimpe ja erikoismaininnan ansaitseva etiopialainen laulajatar Gigi Shibabaw, jonka laulusuoritus nostaa Orthodoxin omaan luokkaansa näinkin kovalla levyllä. (Arttu Tolonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Real Estate – Days

Domino
66 Korva on juuri käpertynyt hieman turtaan tilaan mukavuusalueen keskivaiheille, kun se havahtuu odottamatta. Kirpaiseva ja kuulas It’s Real nousee kappalemassan keskeltä kuin tulipunainen aurinko kohmeisena pakkasaamuna. Hauraista elementeistä jalostuu syvätunnelmainen helmi, jonka yksinkertaisessa kaiussa on jotakin iätöntä. Sääli, että kappaleen ainutlaatuisuus korostuu osin tahattomasti muun materiaalin rinnalla. Real Estate särpii kakkosalbumillaan hartaasti Teenage Fanclubin melodialähteestä, mutta jää yksiulotteisen estetiikkansa ja rajallisen nyanssivarantonsa vangiksi. Horjahdellen etenevät laulut ovat herttaisia, ajoittain upottaviakin, mutta samalla liian yksitotisia, jotta yhtyeen kotikutoiseen ja kauhtuneen kauniiseen sävelmaailmaan pääsisi kunnolla kiinni. Lupauksia Real Estate kuitenkin herättää. Jos yhtye keskittyy jatkossa kappaleiden dynamiikkaan läpisoittelun sijasta, se voi kuin vahingossa luoda jotakin suurta. Yhtyeen potentiaalin rinnalla Days tuntuu satunnaisin onnistumisin rikastetulta hahmotelmalta, josta on vaikea sanoa, ovatko hyvät laulut levyn pelastus vai keskinkertaisuus sen surma. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!