Minikritiikit, viikko 44

Oren Ambarchi – Sagittarian Domain

Editions Mego 2012

77 Australialainen kitaradronevelho vaihtaa vapaalle uudella Sagittarian Domain -albumillaan. Levy sai alkunsa, kun Ambarchi sai toimeksiannon säveltää musiikkia installaatioon. Mitään suuntaa-antavaa briiffiä ei ollut, mutta ovet Melbournen parhaaseen studioon aukesivat. Ambarchi päätyi soittamaan jousia lukuun ottamatta kaikki soittimet itse, ja koko levy äänitettiin päivässä. Sagittarian Domain on groovaavinta Ambarchia tähän mennessä. 33-minuuttinen krautrock-psyke-eepos kiemurtelee sykkivän analogisynan pulssiin, jonka kanssa Ambarchin soittamat rummut kisailevat. Tämä syke hukuttaa alleen raivoisan kitaranoisesoolon, josta on Ambarchin edellisiltä albumeilta tutuksi tullut hillintä kaukana. Ehkä hiljattainen yhteistyö Jim O’Rourken ja noisejumala Keiji Hainon kanssa on jättänyt jälkensä. Levyn viimeisellä kolmanneksella mukaan tulevat viulut. Ne saattelevat ehtoopuolella olevan biisin loppuhuipennukseen. Outro on kaunis ja luo hienon kontrastin levyn pääosaan, mutta se tuntuu hieman eri kappaleelta. Vapaus voi olla myös musertavaa, ja se saakin albumin massiivisen jumituksen rakoilemaan. Se, syveneekö Sagittarian Domain jokaisella kuuntelulla, ei ole varmaa, mutta siitä huolimatta se on huikea ja riemastuttavan leikkisä kokeilu. (Jyri Pirinen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Cody ChesnuTT – Landing on a Hundred

One Little Indian

75 Cody ChessnuTT on Näitä levyjä me odotamme -juttusarjassa, esittelemistämme artisteista toinen, joka saa puristettua itsestään uuden albumin vuosien odotuksen jälkeen (ensimmäinen oli Hal ja kolmas on näillä näkymin Missy Elliott). ChesnuTTin kohdalla odotus venyi vuosikymmenen mittaiseksi – ja paljon on tuona aikana tapahtunut paitsi artistille itselleen (crack on maistunut…) myös hänen musiikilleen. Siinä missä The Rootsin versiona hitiksi nousseen The Seedin sisältänyt Headphone Masterpiece oli rönsyilevä, neliraiturilla taltutettu tulivuorenpurkaus kaikkia maailman musiikkityylejä, on Landing on a Hundred siisti ja konstailematon albumi perinnetietoista soulia. Komean parran kasvattanut ChesnuTT laulaa väkevästi ja vilauttelee välillä pirullista huumorintajuaan, mutta kuulostaa varsin usein joltain muulta kuin itseltään: avausraita Til I Met Theellä ChesnuTT kujertaa kuin Marvin Gaye, Love Is More Than a Wedding Daylla taas kuin Smokey Robinson. What Kind of Coolin jouset muisuttavat Isaac Hayesin 1970-luvun psykedeelisistä odysseioista ja Where Is All the Money Goingin napakka indiefunk hieman yllättävämmin Talking Headsista. Teksteiltään levy on sympaattinen ja maailmojasyleilevä: osansa rakkaudesta saavat niin oma puoliso, äiti, sielunveljet Afrikassa kuin lapset, joita huumeet, uhkapelit ja vilunkipelin taakseen jättänyt ChesnuTT nyt opettaa pyhäkoulussa. Aww. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Ultrasound – Play for Today

Fierce Panda

72 Ultrasound julkaisi ainoan albuminsa brittipopilmiön kuolonkorahdusten aikaan huhtikuussa 1999. Everything Picture osoitti – niin hyvässä kuin pahassa – mitä voi tapahtua, kun taidoiltaan keskinkertainen indierockyhtye hurahtaa progressiiviseen maailmankatsomukseen ja julkaisee esikoisalbuminaan massiivisen tuplalevyn, joka huipentuu 39-minuuttiseen noise-järkäleeseen. Levy sai kriitikoilta hyvän vastaanoton, mutta yleisönsä Ultrasound onnistui lähinnä karkottamaan. Pian bändi riitaantuikin niin keskenään kuin levy-yhtiönsä Nude Recordsin kanssa ja hajosikin omaan mahdottomuuteensa jo ennen vuosituhannenvaihdetta. Play for Today on ihan raikas paluulevy ja kuulostaa hyvin pitkälle samalta kuin Everything Picture – pahimmista ylilyönneistään karsittuna. Mansunin progressiiviset harhakuvitelmat, Gay Dadin kosminen glamrock ja Radioheadin 1990-luvun lopun klassikot muodostavat musiikillisen kolmion, jossa edelleen muhkea Andrew ”Tiny” Wood kumppaneineen seikkailee. Avausbiisi Welfare State tekee jo tekstillään selväksi, että takaisin on tultu ja tosissaan (”We crashed and burned, but now we’ve returned”), ja sitä seuraava Beautiful Sadness hehkuu bändin parhaiden biisien (Floodlit World, Stay Young) kiihkeää melankoliaa. Kovin jännittäväksi tai vaaralliseksi vuosimallin 2012 Ultrasoundia ei voi kuitenkaan sanoa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Why? – Mumps, etc.

Anticon

63 Mumps, etc. on todennäköisesti merkittävämpi albumi tekijöilleen kuin satunnaiselle popmusiikin kuluttajalle. Kuvaavasti sikotaudin mukaan nimetyllä albumilla kalifornialaiskvartetin narisevaääninen laulaja Yoni Wolf käy läpi omaa sairaskertomustaan niin tyhjentävästi – päätösraita As a Card sen kiteyttää: ”I hold my death as a card in the deck to be played when there are no other cards left” – että kuuntelija alkaa toivoa levystä heikkohermoisemmille suunnattua instrumentaaliversiota. Tuskin sitä tosin jaksaisi kovin taajaan kuunnella, Why? kun ei ole levyllä ihan terävimmillään. Jos Mumps, etc. on lyyriseltä sisällöltään hieman uuvuttava tapaus, niin sitä se on musiikillisestikin. Bändi seikkailee hiphopin ja vaihtoehtorockin rajapinnoilla samalla tavalla kuin kanadalainen Buck 65 tai varhainen Eels, eivätkä CocoRosien ja Dirty Projectorsin kaltaisilta avantgarde-poppareilta anastetut sovitusideat kokonaisuutta juurikaan tuoreemmaksi tee. Jonathan’s Hope, Kevin’s Cancer ja Gnarls Barkleyn hengessä rullaava Sod in the Seed sentään lunastavat paikkansa jokaisessa itseään kunnioittavassa indie-iPodissa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!