Minikritiikit, viikko 42

Delay Trees – Before I Go EP

omakustanne

77 Suomessa on vain vähän mitat täyttäviä 1990-lukulaisen brittipopin perillisiä. Siksi viime vuonna esikoispitkäsoittonsa julkaissut Delay Trees on mitä tervetullein ilmestys. Orkesteri on siirtynyt esimuotonsa Aeroflopin Oasis-poljennosta onnistuneesti kohti hitaampaa, huokoisempaa ja ajantasaisempaa sointia. Nelikon omin ääni on löytynyt unenomaisista kudelmista, joissa saarivaltakunnan vaikutelmat kaikuvat levollisina, aavistuksen folkahtavina sävyinä. Paikoitellen soinnut kuljettavat Atlantin taakse Midlaken ja Arcade Firen aamuyön raukeisiin jamisessioihin. Vaikka yhtyeen kotisivuilta ilmaiseksi ladattava Before I Go EP on hillitty kokonaisuus, se ei kuulosta pidätellyltä. Tunnelmoinnin taustalla on sopivasti suureellisuutta ja myöhempien aikojen Verven kätkettyä psykedeliaa. Kaunista, yhtenäistä ja luontevasti soljuvaa kokonaisuutta ei häiritse edes varsinaisen avainsävellyksen puuttuminen. Mitään radikaalisti uutta EP ei tuo Delay Treesin ilmaisuun, joten kyse lienee debyyttilevyn päälle nukuttuja unia seuraavasta makoisasta venyttelystä. Tästä on hyvä nousta uuteen päivään. (Hannu Linkola)

Hi-Lo & In Between – We Are Not the Wind

Lumpeela

64

Tampereen, Suomen ja koko pohjoisen pallonpuoliskon ehdottomasti hankalimmin muistettavasti nimetty folkrockyhtye parantaa juoksuaan – ei nyt aivan kuin se kuuluisa sika, mutta kuin joku vaatimattomamman kokoinen nelijalkainen kuitenkin. Bändin kolmas albumi We Are Not the Wind sisältää kolme maininnan arvoista kappaletta, jotka sujahtavat vaivatta bändin tuotannon viiden parhaan biisin joukkoon. Country-henkinen A Clear Silence, raukea The Waves ja etenkin dramaattisempi The Day When the Madness Came osoittavat, että Hi-Lo & In Between vaalii Red House Paintersin hauraan americanan perintöä yhtä ansiokkaasti kuin samoin tamperelainen Puumaja tai vaasalainen, jo kuopattu Graceskull – tosin näitä juurevammin ja kansainvälisemmin. (Antti Lähde)

Kasabian – Velociraptor

Sony

83

Vaikka Kasabian nauttii kotimaansa Iso-Britannian ulkopuolella jonkinlaista tahattoman huumoribändin mainetta, on se tasaisen varmalla toiminnallaan lunastanut paikkansa 2000-luvun kiistattomasti parhaiden brittirockyhtyeiden joukossa. Yhtyeen neljäs albumi on vahva esitys siinä missä sen vuosina 2004, 2006 ja 2009 julkaistut edeltäjänsäkin. Elementit ovat tutut: on Primal Screamin hengessä takovaa militanttia elektropunkia (Switchblade Smile, Velociraptor!), monoliittisten Led Zeppelin -riffien voimalla jyräävää stadionrockia (Days Are Forgotten, Acid Turkish Bath) sekä spagettiwesternien ja turkkilaisbasaarien eksotiikkaa yhdistelevää sixties-psykedeliaa (La Fee Verte, Let’s Roll Just Like We Used To). Yhtään aivan napakymppiä tasavahvalta levyltä ei löydy, mutta Goodbye Kissin pehmeä folkpop, I Hear Voicesin minimalistinen konepop ja komeasti hittikertosäkeeseensä huipentuva Re-Wired pääsevät lähelle. Seuraavaksi sitten se suuruudenhullu, viimeisetkin kohtuullisuuden rippeet räjäyttävä temaattinen tupla-albumi, jolle ei sata pistettä edes riitä, eikös niin? (Antti Lähde)
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Neon Indian – Era Extraña

Static Tongues

65

Helsingissä äänitetty Era Extraña on nostanut meksikolais-lähtöisen Alan Palomon jopa Yhdysvaltain albumilistan top 75:een. Chillwaven mestariteokseksi albumista ei kuitenkaan ole, siihen se on aivan liian raakilemainen ja epätasainen. Noin puolet Era Extrañasta on suorastaan rasittavaa kuultavaa, kiitos Palomon värikylläisen tuotantotyylin. The Blindside Kissin C64-pulputusta, särökitaroita ja teollisuushallikaikua yhdistelvä soundi on kuurouttavaa puuroa, kun taas Hex Girlfriend ja Future Sick kuulostavat (monen muun albumin kappaleen tapaan) siltä kuin Palomo miksaisi päällekkäin M83:n, Cut Copyn ja Crystal Castlesin hittisinglejä. Parhaimmillaan albumi soi rujoudessaankin ilahduttavan raikkaasti: Arcade Bluesin lapsekas pop ja Suns Irruptin vellova shoegaze-elektro vetävät vertoja genren mestareille, kun taas harmillisesti vain 2-minuuttiseksi välipalaksi jäävä Heart: Release muistuttaa Boards of Canadan suuruudesta. (Antti Lähde)
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Psychic Ills – Hazed Dream

Sacred Bones

63 Kun brooklyniläinen Psychic Ills soitti vuoden 2006 Early Violencella lähes puuduttavan rujoa noiserockia, sitä seuranneet sekalaiset julkaisut vaivuttivat haahuilevalla kokeellisuudellaan bändin ja kuulijansa lähes kuolonuneen. Jonkinlainen synteesi on nyt löydetty, sillä Hazed Dream on yhtyeen popahtavin levy tähän mennessä. Popahtavuudella tarkoitan tässä yhteydessä sitä mustapoolopaitapsykedeliaa, jota bändi toisensa jälkeen on takonut vuosikaudet The Velvet Undergroundin jälkimainingeissa. Eivätkö jo kappaleiden nimet puhu puolestaan: Mind Daze, Incense Head, Sungaze, Dream Repetition ja viimeisenä raitana osuvasti nimetty Same Old Song? Jokainen raita nimittäin varioi samaa narkoottista keinutusta väsyneissä tunnelmissa. Välillä mausteeksi lisätään korkeintaan munniharppua tai lattiatomien flegmaattinen jumputus korvataan hetkeksi tablarummuilla, mutta muutoin Hazed Dream polkee paikallaan. Psychic Illsin notkurokki laajentaa ehkä hetkellisesti tajuntaa, mutta spiraalia ei todellakaan keksitä uudelleen. Levy voi olla yhtyeen julkaisuista tähän asti helpoiten lähestyttävin, mutta samalla myös tavanomaisin. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Someone Still Loves You Boris Yeltsin – Tape Club

Polyvinyl Records

67 Ärsyttävästi, mutta – myönnettäköön – mieleenpainuvasti nimetty Someone Still Loves You Boris Yeltsin juhlistaa jotakuinkin kymmenvuotista uraansa kokoelmalla aiemmin julkaisemattomia kappaleita. Tape Clubille on valikoitunut runsas otos musiikkia yhtyeen omakustannedebyytin aikaisista tekeleistä aina viimevuotiselta Let It Sway -albumilta ylijääneisiin kappaleisiin. Kokoelman 26 kappaleesta olisikin voinut surutta pudottaa muutaman pois, sillä nyt levylle on päätynyt hieman liikaa keskenään samankaltaisia kappaleita sekä pari ilmiselvää demoa, minkä vuoksi kokonaisuus maistuu hetkittän lievästi pyttipannulle. Toisaalta Tape Club toimii kelvollisena johdatuksena yhtyeen musiikkiin, mikäli se on jäänyt tarkemmin noteeraamatta vaikkapa yhtyeen nimeen liittyvien ennakkoluulojen vuoksi. Parhaimmillaan kokoelma onnistuukin esittelemään SSLYBY:n eri puolia Not Worth Fighting Forin voimapopista verrattoman synakoukun ympärille rakennettuun indiediskohitti Yellow Missing Signsiin. (Tuomo Yrttiaho)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!