Minikritiikit, viikko 42

Disco Ensemble – Warriors

Fullsteam 

75Disco Ensemble on hieno sinkkubändi ja siinä mielessä myös klassinen rockbändi, jolla on hienot edellytykset menestykselle uudessa, pikkuhiljaa albumimitasta fokustaaan pois siirtävästä ääniteteollisuudesta. Bändin historiasta löytyy hienoja täysosumakappaleita, kuten Black Euro, We Might Fall Apart, Bad Luck Charm ja Pitch Black Cloud.  Täysosumien listan voidaan lisätä myös kärkikahinoihin yltävä uuden levyn ensimmäinen sinkku Second Soul. Disco Ensemble saavuttaa uudella levyllä myös sen maailmoja ja stadioneja syleilevän soundin, johon edellisellä pyrittiin. Jukka Immonen osaa asiansa.  Second Soul on ehdottomasti kirkasotsaisin poppis levyllä. Muissa huomionarvoisissa biiseissä ollaan ehkä hiukan lähempänä bändin juuria. I’ve Seen The Future on oivallisen toimiva esimerkki siitä miten paatos naitetaan ylitsevuotavaan energiaan. Instrumentaaliväliosan heavy-viitteille plussaa. Levyn päättävä Your Shadow on myös yksi bändin historian hienoimpia hetkiä. Warriors on kokonaisuutena vahvin Disco Ensemble sitten First Aid Kitin ja levyllä soittaa hyvällä tavalla huomattavasti aikuisempi bändi. Muuten, viimeistään tällä levyllä on myös aika selvä, että Miikka Koivisto on yksi maamme parhaita rock-laulajia.    (Arttu Tolonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Fresh & Onlys – Long Slow Dance

Souterrain Transmissions

73 The Fresh & Onlys olisi helpointa määritellä The Smithsiksi vailla taikaa. Silti sen musiikissa on oma jännittävä taustavireensä. Lakonisen dramatiikan sijasta yhtye luottaa neljännellä albumillaan avoimeen, melodisesti ehyeen pateettisuuteen. Sen maailma on tumma, mutta samalla pehmeä ja häiriötön. Laulut rullaavat järkähtämättä eteenpäin, kitarat punoutuvat sulosuruksi ja Tim Cohen laulaa erotarinoita omistautuneesti. Long Slow Dancelta onkin helppo löytää yhtymäkohtia niin War on Drugsin hiekkapölyiseen rullaukseen, Cats on Firen litterääriin romantiikkaan kuin Weeping Willowsin tunneahdettuun melankoliaankin. Välillä yhtyeen järkähtämättömässä tyylitajussa ja perinnetietoisissa viittauksissa häivähtää Echo & The Bunnymen, välillä jopa suomalaisen rautalangan kaiho. Vaikka The Fresh & Onlys’n soinnista tekee mieli etsiä enemmän verrokkeja kuin yhtyeen omaa ääntä, ei näillä lähtökohdilla voi epäonnistua kovinkaan pahoin – varsinkaan kun nauhalle on tarttunut monta ensiluokkaista sävellystä. Jos yhtye seuraa yksinäistä tähteään, sillä on edellytykset vaikka mihin. Tällaiselle vaarattomaksi jalostuneelle surumielisyydelle löytyy aina sijansa. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kardemimmit – Autio huvila

Frigg

77 En ole taipuvainen syysmasennukseen, mutta Kardemimmien kolmosalbumin nimikappale, Antti Järvelän sävellys Lauri Pohjanpään runoon lähestulkoon aiheuttaa sellaista. Vaan nythän ollaan elokuun haikeuden sijaan jo lokakuussa, joten ahdistus loppuvasta kesästä ei tunnu yhtä vahvana. Silti villasukanpehmyt neliäänilaulu kanteleenhelinän säestämänä maalaa melankolista kuvaa syksyn kalpeassa auringossa yksinään lahoavasta huvilasta jotenkin puistattavasti. Kuin näkisi mätänevässä pihakeinussa yksinään hyräilevän pikkutytön, joka puoli vuosisataa sitten hukkui lähirannan äkkisyvään. Melkoista stoalaista pysähtyneisyyttä levy henkii muutenkin, ja ala-asteiästä asti yhdessä soittaneet Jutta Rahmel, Maija Pokela sekä Leeni ja Anna Wegelius kuulostavatkin edelleen melkein viisivuotiailta. Kuin Joanna Newsom debyyttilevyllään. Loppua myöten intensiteetti nousee Röntyskälaulujen ja unkarilaisen Häpeään joutunut tyttö-tarinan avulla, ja etenkin ensinmainittu rempseän karjalaisine teksteineen istuukin vähän ristiriitaisesti muuten melko antiräväkkään ilmaisuun. Toisaalta päätösraidalla kuolevat niin päähenkilö kuin tämän mielitiettykin. Ehkä pienieleinen hempeys on taittumassa pehmeästä satumaailmasta kohti jotakin tummempaa? Joka tapauksessa kolmilevyinen Kardemimmien saaga versoo yhä ylemmäs. (Mikael Mattila)

Metz – s/t

Sub Pop

79 Metzin musiikki on ihanaa, pieninä annoksina. Kanadalaisyhtyeen käsitys punkrockista on ämpärillinen liisteriä, johon on piilotetty 167 partaterää – yhtä monta kuin sen nimettömän esikoisalbumin kappaleet keskimäärin sekunteina kestävät. Metzille riittää usein yksi nuotti, joskus yksi sointu ja yksin riffikin. Bändin kappaleissa on sävyjä, mutta ne ovat kaikki harmaanruskehtavia ja hyvin lähellä toistiaan. Levyn parhaat kappaleet ovat jo nimiensä puolesta hilpeitä – Headache, Wasted, Rats – ja yhdistävät Shellacin ja Jesus Lizardin parhaat puolet raikkaalla ja ihmisruumista armotta rankaisevalla tavalla. Metzin ainoa ongelma on, mitä tämän jälkeen, sillä tavallaan kaikki tarpeellinen on esikoislevyn myötä jo sanottu. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Ochre Room – Evening Coming In

Lumpeela julkaisut

70 Ahkerasti keikkaileva tamperelainen folkrock-tulokas saa puhtaat paperit esikoisalbumistaan. Bändin vahvuus on laulaja Lauri Myllymäki, jolla kieltämättä on maneerinsa, mutta ainakin ne ovat eri maneerit kuin 99,9 prosentilla suomalaislaulajista. Myllymäen äänessä on Ron Sexsmithin raukeaa alavireisyyttä, mutta myös Turin Brakesin Olly Knightsin täsmällistä pistävyyttä. Parhaimmillaan Myllymäki – ja sitä myötä koko Ochre Room – on, kun häntä tukee kirkasääninen Minttu Tervaharju. Laulajaparin täydellisesti toisiinsa sulautuvat äänenvärit nostavat hieman tavanomaisemmankin sävellyksen, kuten A Little Cloudin, toiselle tasolle. Ochre Roomin americanan-makuinen folkrock on kokonaisuudessaan vielä hieman liian mukavuudenhaluista, vaikka hyvää hakua Calexicon laajakangasmaisemiin onkin kuultavissa. Only Love Can Break Your Heartin hengessä valssaava Blue Ribbon on maukkain herkku levyllä, joka on oiva lisä paitsi bändin omaan, myös tasaisesti profiiliaan nostavan Lumpeela julkaisujen katalogiin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pöläkkä – Pöläkkä

Kansanmusiikki-instituutti

84 Kokkolan ammattikorkeakoulun kansanmusiikkiosastolla perustetun Pöläkän riippakivenä saattaa olla se, että se on ”vain” vuosikurssibändi ja täten hajoaa omille teilleen jahka sen jäsenet koulusta valmistuvat. Tämä on sääli, sillä latteusautomaattina sanoisin tämän hieman pöhkösti nimetyn bändin musiikin olevan ”kiehtovan määrittelemätön keitos”. Vaan voi, osanneeko tuota muutenkaan luonnehtia? Kuusikon (johon kuuluu mm. Kuorosodan voittaneen kuoron johtaja Marita Pasanen) raikkaasti soundaava multi-instrumentalismi venyttelee perinnemusiikin saumoja häikäilemättömästi Kumman vian kaltaisista ilmiselvistä radiohiteistä pariin Mike Oldfieldin hyviltä hetkiltä kuulostavaan instrumentaaliin sekä huikean melodramaattiseen operetti-restauraatioon Saarijärven Paavosta, joka kuulostaa siltä kuin Edgard Varèse ja Reverend Bizarre olisi päästetty säveltämään Bohemian Rhapsodya. Bändin moniääninen laulu ei välttämättä ole mitään beachboysia, mutta parhaimmillaan tämä suora kailotus kuulostaa hyvinkin jylhältä. Päävokalistina loistaa Pasasen lisäksi Henri Uusitalo, jonka mahtaileva hevipaatos vain viimeistelee klangin. Pitkästä aikaa nykykamubändi, joka on lähtenyt tavoittelemaan pop-estetiikkaa, siinä hillittömän hyvin onnistuen. Jos neuvoisin jotakuta popnörttiä kuuntelemaan tämän vuoden kansanmusiikkitarjonnasta yhden levyn, ojentaisin hänelle Pöläkkää. (Mikael Mattila)

Tame Impala – Lonerism

Modular Recordings

88 Tame Impala pystyy perustelemaan nimensä antiloopin ketteryydellä, mutta mitään kesyä australialaismuusikko Kevin Parkerin varaan rakentuneessa yhtyeessä ei ole. Kakkosalbumillaan Parker vyöryttää ilmoille järeän ilmavia äänikollaaseja, joissa soi 1970-luku, mutta jollaisia vain 2010-luku voi synnyttää. Lonerism sukeltelee samoissa happoaltaissa Animal Collectiven kanssa, mutta käyttää äänikuvan vääristymiä lisämausteena sen sijasta, että tekisi keskittymishäiriöistä tavaramerkkinsä. Surrealistisimpienkin kuvaelmien pohjalta löytyy rouhea, mantramainen soitto, jota tuotanto murjoo riemukkaan kylmäverisesti. Vaikka sävellykset ovat lähinnä tekosyitä hukuttautua instrumentalisoinnin rimmikkoon, pitää kokonaisuus otteessaan. Levyn piilokauniit melodiat pysäyttävät ajan ja kaleidoskooppisina laajenevat kuvaelmat tekevät elämän aikakapselissa mielenkiintoiseksi. Parker onkin tekemisissä samojen voimien kanssa kuin Forest Fire viimevuotisella Staring at the X -mestariteoksellaan. Hän potkaisee kuulijan perspektiivin vinoon, repii kartat ja tarjoutuu sen jälkeen oppaaksi. Kun Lonerism virtaa sähkönä ruumiin läpi, ei tarjousta tahdo kyseenalaistaa. (Hannu Linkola)

http://youtu.be/NDN8FTSHfAA

Tilly and the Wall – Heavy Mood

Team Love Records

55 Pohjimmiltaan Tilly and the Wallissa kiinnostaa lähinnä yhtyeen konsepti. Tuhansista muista keskitason indiebändeistä poiketen yhtye höystää rytmiraitojaan steppinumeroilla. Suoranaiseksi taivaassa solmituksi liitoksi yhdistelmä ei kuitenkaan kasva. Vaikka ronskin kitara- ja konepohjan takaa kuuluvat tömistelyt ja naputukset ovat sinällään kiehtovia, jäävät elementit usein irrallisiksi. Yrittämisen voi palkita muutamalla lisäkuuntelulla, mutta kovin syvään suhteeseen ei yhtyeen neljäskään levy houkuttele. Varsinkin alkupuolella, hapuillessaan odottamatta Primal Screamin suuntaan, Tilly and the Wall huojuu lähellä kuilun reunaa. Levyn kuluessa yhtye löytää onneksi omimman tonttinsa, ja Echo My Loven, Youthin sekä Defendersin muodostama jylhänhaikea päätöstroikka herättää aidon kiinnostuksen. Vaikka Heavy Mood pinnistelee kohokohtiensa myötä niukin naukin plussan puolelle, alkaa orkesterille hahmottua lopullinen paikka mieleni musiikkikartalla. Haluaisin edelleen uskoa Tilly and the Wallin potentiaaliin, mutta tällaisten levyjen myötä yhtye mieltyy vastaisuudessakin vain ”bändiksi, jossa on se steppaaja”. (Hannu Linkola)

http://youtu.be/NMO9jBD-c80

Ved – s/t

Adrian Recordings

77 Kuuntelin VEDin nimettömän albumin neljä kertaa ennen kuin otin selvää, mistä yhtyeessä on kyse. Sen instrumentaalisessa musiikissa oli harvinaista salaperäisyyttä, jota en halunnut häivyttää kaikenkertovalla googlauksella. Johtolankoja oli tasan yksi: kolmannen kappaleen nimi (Din egen spegelbild) ja sen alussa kuultava puhesample eivät olisi voineet vihjata yhtään vahvemmin rakkaaseen länsinaapuriimme Ruotsiin. Kun lopulta googlasin VEDin, totesin, että vain yhdellä yhtyeen jäsenellä on parta – lähes kaikilla sentään jonkinlaiset viiksiksi tulkittavat. Hämmästyin, sillä malmöläiseksi paljastuneen yhtyeen musiikki on erittäin karvaista. Se on samalla tavalla hauskaa kuin oikein iso ja pärisevä parta; siinä on sattumia italialaisista kauhuelokuvista, pyramidien katveessa svengaavista blues-kameleista sekä ruotsalaisista dokumenttielokuvista, jotka kertovat pienistä kalastajakylistä, 1900-luvun villaneulemuodista ja/tai kreikkalaisista amatööritähtitieteilijöistä. Levy ei voisi olla yhtään viileämmällä tavalla proge tai psyke, vaikka sen kanteen olisi painettu Pekka Laineen kuva. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Verma – Exu

Verma

80 Chicagolaisen stoner-kvartetin uusin julkaisu on kuin Amon Düül II keikkailemassa hikisellä prätkäklubilla kaljatuoppien pyörremyrskyä väistellen. Progeilu suoristuu pakostakin etuvetoiseksi riffittelyksi, kuin johonkin olisi kiire, mutta hitaat vaikuttaisivat yhä verenkierrossa. Näin tiivistyy oudossa aikaluupissa eteen ja taakse tahmeasti kelautuvaa nauhakaikujen sinfoniaa, parhaimmillaan raskasta kuin mannerlaattojen hankautuminen toisiinsa jossain siellä San Andreasin liitoksen tienoilla, mistä tällainen tavara normaalisti Tulee. Lyyriset teemat liikkuvat genrelle ominaisesti taas maailmanloppujen, hirmumyrskyjen ja räjähtävien vuorien tornadovyöhykkeellä. Raju levy, mutta saarnasiko esimerkiksi Led Zeppelin koskaan ilmastonmuutoksesta? Ei, senkin nörtit! (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!