Minikritiikit, viikko 41

Alice – Samsara

Arecibo

74 Onko Suomessakin aikanaan kohtuusuositun italialaisen Alicen paluu mikään tapaus vuonna 2012? Kuinka se voisi olla, kun rouva keikkaili Helsinki–Tampere–Turku-kolmiolla viimeksi vuonna 1996 ja edellisestä pääasiassa uusia kappaleita sisältäneestä studiolevystä (Exit) on 14 vuotta. Syntikkakerroksia, brittiläisiä taiderockvaikutteita (levyillä ovat soittaneet mm. Peter Hammill, Tony Levin ja nyt jo yli 20 vuotta mukana ollut Japanin Steve Jansen) ja uskontovivahteisia sanoituksia yhdistelevä tummaääninen Alice on liikkunut 1980-luvun puolivälistä asti aikuispopin mielenkiintoisimmalla alueella. Samsara vie Exitillä hiottua kaavaa akustisempaan suuntaan. Alicen mukaan pyrkimyksenä oli yhtenäisen kokonaisuuden tekeminen, mikä selittää pitkän valmistumisajan ja muutaman melodisesti heikomman raidan mukanaolon. Vaikutelma albumin nimen mukaisesta buddhalaisesta elämänpyörästä säilyykin aina melankolisesta alusta (Mino Di Martinon hieno Morire d’amore) rauhalliseen päätökseen (Al Mattino). Muista biiseistä on mainittava säveltäjämestari Franco Battiaton suhdefilosofiaan ja ihanan pakkomielteiseen olla-verbin taivutteluun keskittyvä Eri con me, Lucio Dallan hippiaikana tekemä psykedeelinen iskelmä Il Cielo ja Alicen itse kirjoittama, levyn mahtavasti tiivistävä Orientamento. Hyvä levy, mutta suosittelen tätä vain nykyaikuispoppia ujostelematta arvostaville tai italiaa taitaville. Muiden kannattaa hypätä kyytiin kymmenen vuoden päästä, jolloin Bat for Lashes tekee viimeinkin täysin samanlaista musaa. Tai aloittaa Alicen kuuntelu 1980-luvun mestariteoksista Capo Nord ja Azimut. (Gaius Turunen)

http://youtu.be/PQivL_oaPK8

Efterklang – Piramida

Rumraket

85 Jos samalle levylle onnistutaan tunkemaan Bon Iverin alakuloinen sielukkuus, Genesistä lainailevaa mutkittelevaa poppia, lionelrichiemäistä 1980-luvun estetiikkaa ja M83:n elektronista sointia, voiko kyseessä olla muuta kuin ylitsevuotava ja ähkyä tuottava sekametelisoppa? Näköjään voi. Efterklangin uutuus on monenkirjavuudestaan huolimatta niin tyylipuhdas ja virtaviivainen kokonaisuus, että päätä huimaa. Rytmikilkatuksensa se on velkaa Björkin parhaille vuosille ja maalailevimmillaan se muistuttaa Phil Collinsin suurieleisimpiä kappaleita, mutta kaikista tuottamistaan mielleyhtymistä huolimatta se kuulostaa koko ajan tuoreelta ja omaehtoiselta. Hilpeitä pop-ralleja levy ei vaikutteistaan huolimatta tarjoa, vaan pikemminkin unenomaisen, loppuun asti latauksensa säilyttävän tunnevyöryn, jonka ei toivoisi päättyvän. Ei missään nimessä helppo levy, mutta jo parilla kuuntelulla niin palkitseva kokonaisteos, että se palauttaa uskoni albumiformaattiin ainakin toviksi. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Familjen – Allt På Rött

Cosmos

73 Jos Familjen eli Johan T. Karlsson haluaisi, hän voisi todennäköisesti tienata miljoonia kirjoittamalla megahittejä Lady Gagalle tai Madonnalle, niin hyvin Allt På Röttin äänimaailmasta on kuultavissa miehen suvereeni kyky päivittää 1980- ja 1990-luvun elektronisen musiikin ja popin elementtejä tähän päivään. Stadionhittikokoelman sijaan hän on kuitenkin luonut albumin, jolta löytyy niin euroviisukertosäkeitä kuin Erasuren tai 808 Staten mieleen tuovia, mutta esikuviaan popinpia rutistuksia. Tuotannoltaan rosoiseksi jätetyn levyn taso heittelehtii, mutta ei niin paljon, etteikö homma kantaisi loppuun asti. Kappaleista Roskilde -94 ja Vi Va Dom ansaitsevat erikoismaininnan indiediskojen lattioiden täyttäjinä. Varsinkin jälkimmäinen on kaikessa 1990-lukupastissiudessaan lähes raivostuttavan tarttuva. Ei tämä mikään vuoden levy ole, mutta pelkästään sieluni riemulla täyttävien yksityiskohtien ja lainausten bongailu takaa popnörteille mutusteltavaa. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Frigg – Polka V

Sibelius Academy Folk Music Recordings

75 Kotimaisen laajakangasfolkin all stars -kokoonpano on viidennellä albumillaan selkeästi edennyt ilmaisussaan. Paikoin se soundaa edelleen siltä kuin Joe Satriani, Paul Gilbert, Michael Angelo Batio ja Yngwie Malmsteen olisivat vaihtaneet viuluihin ja päättäneet räväyttää tutkintokonsertissa esiin kaiken osaamisensa. Septetin pahin uhmaikä näyttää silti taittuneen, ja tilalle ovat tulleet hyvät sävellykset. Kiinnostavinta antia on heti kärkeen sijoitettu, ES-pärinöissä olevan E-Street Bandin lailla vyöryvä Vierivä, jonka pop-koukut ovat varsin onnistuneita. Samaten Kiulupolska on maltettu rakentaa sinfonisen nousevaksi, ja sen huipentava mandoliinisooloilukin kuulostaa vain rennolta ilottelulta. Päällisin puolin sävelkieli on tuttua Friggiä, ja esimerkiksi Elinan ja Teron häävalssi kuulostaa perusnättiydessään täysin samalta kuin kaikki muutkin Sibelius-akatemialla väännetyt häävalssit. Pakollinen soittotaidollinen eksploitaatio on taas ängetty Bø!-polkkaan, mutta näitä mauttomuuksia tulee vastaan kiitettävän säästeliäästi. Tuotannollisesti tämä on muotovalioa ja hieman synteettistäkin vientituotemusiikkia, mutta samalla kohtuullisen löysin rantein ja iloisesti toteutettua sellaista. Ilman muuta Friggin kymmenvuotisen uran paras tuotos, joka varmasti houkuttelee vakiyleisönsä täyttämään Kaustisen pääareenan ensi kesänäkin. (Mikael Mattila)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Helio Sequence – Negotiations

Sub Pop

68 Portlandilainen The Helio Sequence on kasvattanut suosiotaan albumi albumilta, ja tuskinpa duon viides tekele muodostaa poikkeusta säännöstä. Negotiations soi lievästä pliisuudestaan ja ulkokohtaisuudestaan huolimatta vahvasti ja viettelevästi. Bändin huippuunsa hioma resepti on yksinkertainen: raskaasti ryskyviä rytmejä, bassovoittoisesti pöriseviä syntikoita, kuulaasti helmeilevää dreampopkitaraa ja hempeitä laulumelodioita – miksipä siitä ei nauttisi? Negotiations kuulostaa varsin paljon samalta kuin newyorkilaisen The Walkmenin aiemmin tänä vuonna julkaistu Heaven-albumi, joka sekin rullaili yllättävän lähellä tien keskiviivaa. Vaihtoehtorocksoundia on kevennetty myös Beach Housen ilmavalla hattarapopilla. Avausbiisi One More Timen (valitettavasti ei Daft Punk -cover) lisäksi tasalaatuiselta ja -paksulta levyltä nousee esiin loppupuolen syksyinen December-balladi. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Homeboy Sandman – First of a Living Breed

Stones Throw

88 Kun Stones Throw vuosi sitten kiinnitti Homeboy Sandmanin, se tuli kiinnittäneeksi yhden amerikkalaisen hiphopin parhaiten varjelluista salaisuuksista. Kolme pienkustannealbumia pyöräyttänyt artisti esittäytyi isommalle yleisölle tammikuussa, jolloin ilmestynyt Subject: Matter EP on kuluvan vuoden kenties paras hiphop-julkaisu – tai itse asiassa oli First of a Living Breedin julkaisuun asti. Angel de Villar II sukkuloi vaivattomasti Commonin ja Cunninlynguistsin levyiltä tutun kevytpsykedeelisen hiphop-soulin (Couple Bars, 4 Corners) ja 2010-luvun digitaalisen vainoharhailun välillä (Illuminati, Rain) – ja tarjoileepa väliin letkeää vanhan koulun verkkoaitaräppiäkin (Jurassic 5 -muistumia herättävä Watchu Want from Me?). Supertähteä 32-vuotiaasta partasuusta tuskin koskaan tulee ja hän tuntuu tietävän sen itsekin (”People asked me if my life changed / Here’s what I might say / Not really, not really”), mutta Commonin manttelia miehen harteille sopii sovitella. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Arto Järvelä – Plays the Fiddle Vol. 3: On the Coast

OArt music

70 Nuorgamissa harmiteltiin taannoin, miksei Bob Dylan tee hittisinglejä, vaan tukeutuu reilun nelikymmenminuuttisen studioalbumin formaattiin ja pitää musiikillisen ilmaisunsa muutenkin varsin perinnetietoisena rootsina. Samaiselle perinnesetien pitkälle puistonpenkille istahtaa myös Järvelän klaanin kaikenähnyt viuluvekkuli Arto. Jos Frigg on nuorisosuosiossaan nykykamun Kanye West tai David Guetta, lienee Järvelä jonkinsortin Dylan. Hyperaktiivisessa maailmassa kaikki informaatio syötetään meille yhä lyhyempinä pätkinä ja megalomaanisemmin väritettynä. Minkälainen virka on silloin 42-minuuttisella viululevyllä, jolla yksi mies soittaa suomenruotsalaiselta rannikolta kerättyjä perinnesävelmiä? Järvelän sooloviulusarjan kolmas tuotos toiminee parhaiten livenä koettuna hämärän pirtin nurkassa, takkatulen paukahdellessa vieressä. Aluksi se alkaa levyltä kuultuna puuduttaa, sitten pienieleinen estetiikka imaisee mukaansa, mutta välillä jännite taas karkaa. Ehkä olen niin pop-dynamiikan kyllästämä, että tällaiseen ilmaisuun syventyminen vaatii aikaa. Toisaalta, onko tällaista musiikkia tällaisessa muodossa tarkoituskaan painaa vain cd:n steriiliin pintaan? Äärimmäisen perinnetietoiselle lähestymistavalle on silti nostettava hattua – tässä soitossa ei ainakaan ole mitään ylimääräistä. Kaiken lisäksi levy on musiikkihistoriallinen dokumentti, joka kansvihkossaan vielä taustoittaa näitä kappaleita soittaneiden pelimannien vaiheita. Melko vähän on askelia Kanye Westinkään ilotulituksesta Gil Scott-Heronin kautta sadan vuoden takaisiin blues-tekijöihin. ”Who will survive in America”, Scott-Heron kyseli. Selviäisikö suomenruotsalainen viulumusiikki puolestaan omassa kotimaassaan? (Mikael Mattila)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Koivuniemen Herrat – Jotain uutta auringon alla

Suomen musiikki

69 Koivuniemen Herrojen kahden vuoden takainen esikoislevy Sokeat johdattaa oli luontevaa jatkoa yhtyeen sanataiteilija Shakan tekemisille rataräpin maailmassa Jontin aisaparina: lisää tarinoita Kallion kääntöpuolelta, mutta enemmän sivustakatsojan, kuiville jo pelastautuneen kertojan näkökulmasta. Yhtä tärkeän uuden ulottuvuuden levylle toi itse yhtye, joka venyi funkiin ja psykedeliaankin niin luontevasti, että lopputuloksen määritteleminen hiphopiksi olisi ollut aikamoinen yksinkertaistus. Tämä uutuus on taas uusi looginen kehitysaskel: katuläppää kuullaan enää metatasolla, biiseissä jotka kertovat siitä, miten ennen tehtiin katuläppää. Enemmän niissä pohditaan esimerkiksi vapauden käsitettä ja mahdollisuutta muuttaa kulmilta jonnekin muualle. Samoin musiikki ottaa yhä suurempia vapauksia progen ja jazzin suunnalla, vaikka Shakan karismaattista räppäystäkin kuullaan paljon. Muodollisesti täysin pätevän ja hienosti sovitetun ja soitetun albumin ainoa ongelma on, että se vaikuttaa tietyllä tavalla aikuishopilta, kovin seesteiseltä ja välillä vähän virkamiesmäiseltäkin. (Niko Peltonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Maria Minerva – Will Happiness Ever Find Me?

Not Not Fun

63 Siinä missä Grimes on puhtaasti poseeraaja, Tallinnasta lontoolaistunut, vuonna 1988 syntynyt Maria Minerva eli Maria Juur on alusta asti profiloinut itsensä älyköksi. Master of Arts -tutkintoaan viimeistelevä Minerva viittaa jatkuvasti haastatteluissa ja teksteissään kriittisen teorian filosofeihin. Siksi Strange Things in My Room -biisiin (2010) tehdyllä videolla vilahtanut ranskalaisfilosofi Gilles Deleuzen kuva ei tuntunut väkinäiseltä pisteiden keruulta. Hypnagogisten häivähdysten sijaan Minervan musiikki kuulostaa loppuun asti laskelmoidulta, hajonneen indiekoneen tuotokselta, kuten Grimesinkin: I Don’t Wanna Be Discovered (Will Happiness Ever Find Me):n lopun kansanmusiikkisamplet, Firen triphop-biitit huojumaan laittavat syntikkaujellukset ja Chordettesin Mr. Sandman -sample päätösbiisi The Starissa ovat kiinnostavalla tavalla itsetarkoituksellisia ja saavat pohtimaan tekijänsä motiiveja. Pintansa puolesta Will Happiness Ever Find Me? on puoliksi abstraktia ja unista läppäritaidetta ja puoliksi poseerauspoppia Weekdayn muotinäytöksiin. Jälkimmäinen ajatus on Minervasta varmasti sietämätön. Hän haluaisi herättää ajatuksia, mutta hautaa vahingossa Hegel– ja Plath-viitteiset ideansa kaikuihin. (Oskari Onninen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mumford & Sons – Babel

Mumford & Sons

62 Nyt kakkosalbuminsa ilmestyessä Mumford & Sons ei todellakaan ole maailman trendikkäin yhtye: sen luokittelemiseen on käytetty “new boring” ja “landfill indie” -tyyppisiä termejä. Yhtyeen Sigh No More -esikoinen oli kuitenkin erinomainen levy, ja sen miljoonamenestys vähintäänkin käsittämätöntä. Kuinka todennäköistä oli, että tarttuvatkaan biisit auttaisivat banjopitoista folkrock-albumia tuplaplatinamyyntiin jenkeissä ja vielä isompaan suosioon koti-Britanniassa? Babel onkin tehty aivan eri tilanteessa kuin debyytti. Tuntuu kuin kollektiivi itsekään ei oikein hahmottaisi suosionsa salaisuutta ja kuin tämä olisi johtanut lievään varmaan päälle pelaamiseen. Ensilevyllä riemua herättäneet kertosäenostatukset kuulostavat tarkkaan toisinnettuina jo laskelmoivilta, ja banjo tekee tälläkin kertaa täsmälleen samat jutut: mieleen hiipii ajatus, että sitä käytetään pahimmillaan yhtä tylsästi kuin niitä kaiutettuja kitaroita Coldplayn levyillä. Nämä ongelmat eivät olisi suuria, jos biisimateriaali olisi tälläkin kertaa a-luokkaa, mutta ei se ole. Ensimmäisillä kuunteluilla se kuulostaa hämmentävänkin keskinkertaiselta. Sitkeästi yrittämällä muutamiin eeppisempiin esityksiin alkaa sentään vähän tykästyä, Broken Crowniin aika paljonkin. Eikä perusmeiningissäkään nyt varsinaista vikaa ole. Silti: jos ensisingle I Will Waitia olisi aikanaan tyrkytetty kansalle Little Lion Manin sijasta, ei kukaan tietäisi mitään Mumford & Sonsista. (Niko Peltonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Stars – The North

ATO

52 Olin varautunut kirjoittamaan, miten harmaimpaankin päivään tulee hopeareunus, jos kuulee Starsin toisen solistin Amy Millanin ääntä ja yhtyeen ultrakuulasta poppia. Ennen kuin montrealilaisbändin viides levy etenee loppusuoralleen, ylisanat eivät irtaudu hermoradoista. The North on paria edeltäjäänsä runsaampi ja jopa soittolistaradiomaisen täynnä soiva albumi. Se on kohtalokasta bändin hienovaraisuuden kannalta. Kuulostaa, kuin Arcade Fire olisi pesiytynyt Starsiin ja kalvaisi tämän sielua hengiltä riivaajan lailla. Backlinesin nostatus ottaa vielä oikealla vatsanpohjasta, mutta herkän Through the Minesin Arcade Firen Ready to Startista lainattu stadionpoljento tuhoaa. Tasapainon kuulauden ja mahtipontisuuden välillä Stars löytää vasta loppuhetkillä. The 400 -pianoballadi häivähtelee Starsin sävelkielellä esitettyä Coldplayta, joka realiteettien vastaisesti pystyisi jonkinlaiseen tunneilmaisuun. Päätösraita Wallsin lohduttomat säkeet (”You can have me / But you can’t make me happy”) ovat lähes suora viittaus The Magnetic Fieldsin 100,000 Firefliesiin. Vasta silloin tähdet ovat niin sanotusti asemissaan, eli suuret melodiat ja herkkyys yhtä hienostuneisuuden kanssa. (Oskari Onninen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Woods – Bend Beyond

Woodsist

84 Yhdysvaltain sympaattisimpiin ja luontevimpiin folkrockbändeihin kuuluva Woods onnistuu jo kolmannen kerran tällä vuosikymmenellä: Bend Beyond on edeltäjiensä At Echo Laken (2010) ja Sun & Shaden (2011) tapaan pieni ja vaatimaton levy, jonka sisältö on täyttä rautaa. Tällä kertaa Woodsin painopiste on Kaliforniaan päin kumartavassa 1970-luvun alun hippifolkissa; Cali in a Cup ja Back to the Stone -kappaleissa Woods-nokkamies Jeremy Earl ei juuri peittele rakkauttaan Harvest-ajan Neil Youngia kohtaan ja päätyy kuulostamaan hämmästyttävän paljon edesmenneeltä norjalaisfolkkarilta St. Thomasilta. Nuggets-kokoelmilta tuttua happoräminää kuullaan sitäkin: Find Them Empty ja Size Meets the Sound ovat esimerkillisiä esityksiä ja jälkimmäinen jopa 13th Floor Elevatorsin klassikoiden tasoa. Yksinkertaisesti ihastuttavan albumin kruunaa neljän soinnun renkutuksesta juhlalliseksi folkhymniksi kasvava Impossible Sky. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!