Minikritiikit, viikko 40

The Drums – Portamento

Universal

73 The Drumsin viimevuotinen esikoisalbumi hurmasi poikamaisella otteellaan ja koukuttavilla sävelillään, mutta niin hurmasivat Franz Ferdinand ja The Killerskin aikoinaan. Portamento lieneekin jonkinlainen vaa’ankieli orkesterin uralla. Onneksi The Drums saapuu risteykseen huolellisesti valmistautuneena, itsestään liikaa kuvittelematta. Nelikko suunnistaa edelleen The Beach Boys ja The Shins johtotähtinään, mutta onnistuu poimimaan musiikkiinsa myös tähtitaivaan tummaa syvyyttä. Riemukkaimmillaan retkue naittaa toisiinsa The Smithsin lakonisen tunteikkuuden ja Of Montrealin yltäkylläisen elämänilon. Ote pysyy kepeänä ja viattomana kautta levyn, mutta samalla jälki on huolellista ja perusteltua. Lopputuloksena on vangitseva seos puberteettia ja nostalgiaa. Se, että The Drumsin musiikkia tekee mieli määritellä muiden orkesterien kautta, ei nakerra yhtyeen karismaa. Sen sijaan kappaleiden toisteisuudesta pitää kirjoittaa pienet päiväsakot nyt, kun poppoo ei voi enää vedota ensikertalaisuuteen. Häkkiä en kuitenkaan heiluttaisi, vaikka yhtye päätyisi maksamaan sakkonsa kolmannella samanlaisella kiekolla. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Halloween, Alaska – All the Night Calls Came In

Amble Down

47 Minnesotalaisyhtye on ehtinyt jo neljänteen albumiinsa synnyttämättä kovinkaan korkeita laineita vaihtoehtorockin valtameressä. Asianlaita tuskin muuttuu All the Night Calls Came Inin myötä; muutamista hienoista hetkistään huolimatta albumi paljastuu hyvin yksipuolisen yhtyeen tekeleeksi. Levyllä on kolmisen aidosti hyvää kappaletta, jotka ovat kuitenkin keskenään liian samanlaisia, jotta niistä jaksaisi isommin riemastua. Niin Dance by Accident, The Jealous Ones kuin In Your Sleepkin upottavat Dismemberment Planista ja Death Cab for Cutiesta muistuttavia kulmikkaita aikuis-emo-melodioita ja nakuttavia kitaroita paksuihin synamattoihin, jollaisten päälle Roxy Musicin ja Tears for Fearsin levyt oli 1980-luvulla rakennettu. Resepti on periaatteessa maukas, mutta alkaa albumimitassa maistua varsin pian puulta. Bändissä on lopulta jotain kovin teennäistä – aina nimeä myöten, sillä Alaskan osavaltiosta ei Halloween-nimistä kaupunkia löydy. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jens Lekman – An Argument with Myself

Secretly Canadian

56 En tahtoisi missään olosuhteissa turvautua argumenttiin, joka ylistää jonkin artistin ensimmäisiä nauhoituksia suhteessa myöhempään tuotantoon. Jens Lekman jättää vaihtoehdot kuitenkin vähiin. Siinä missä miehen varhaisäänitykset muodostivat varsin ainutlaatuisen yhdistelmän terävää naivismia, syviä sointukulkuja, arjen romantiikkaa ja kutkuttavaa vaikutevyöryä, tuntuu väistyneen vuosikymmenen jälkimmäinen puolisko jämäyttäneen miehen yökerhojen sokeritahmaisille pianotuoleille. Tuoreella EP:llään Lekman on hakenut manerisoituneeseen esitystapaansa väriä haastamalla hippaleikkiin Paul Simonin afrorytmit. Elävästä sykkeestä huolimatta jään kaipaamaan lyhytsoitolle tittelin lupailemaa sisäistä ristiriitaa, sillä pikkuvanhan rutiinisuorituksen sivumaku häiritsee kautta purkitteen. Leppoisasti hölkkäilevän kokonaisuuden keskellä pirteä ja kekseliäs New Direction valaa kuitenkin vakaata uskoa tulevaan. Kappale vihjaa Lekmanin voivan kaivaa hihastaan vielä pakkatolkulla ässiä, kunhan hän malttaa laskea pikkusormensa, vapauttaa luovuutensa ja jättää päätösraidan kalkinvalkeat reggaekokeilut sikseen. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Veronica Falls – s/t

Slumberland

70 Lontoolaiskvartetin sympaattisella esikoisalbumilla 1960-luvun alun naivistinen pop (Shirelles, Everly Brothers) yhdistyy hurmaavalla tavalla 1980-luvun usvaiseen kaikukitarointiin (Chills, House of Love) ja huonoja kauhuelokuvia ja sarjakuvia hengittävään trash-kulttuuriin. Hiukan paremmilla sävellyksillä Veronica Fallsin nimetön nousisi vuoden parhaiden esikoisalbumien joukkoon, nyt se on lähinnä miellyttävää, joskin unohdettavaa ”tweehdykettä”. Bändin kaksi ensimmäistä singleä, varhaisen Horrorsin vampyyri-indiestä muistuttavat Found Love in a Graveyard ja Beachy Head, ovat albumin parhaat kappaleet. Niistä varsinkin jälkimmäisen soundissa on garagerockin kiihkeyttä ja rosoisuutta, joka suurimmasta osasta levyn kappaleista on valitettavasti puleerattu pois. Veronica Falls pursuaa referenssipisteitä, mutta on kokonaisuutena kiitettävän yhtenäinen ja bändin itsensä kuuloinen albumi. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!