Minikritiikit, viikko 40

Band of Horses – Mirage Rock

Columbia

61 Herkän konstailematon Heartbreak On The 101 ja leppoisan utuinen country-tunteilu Long Vows – siinä kaksi kappaletta, jotka pelastavat Band of Horsesin neljännen studioalbumin. Koska molemmat niistä löytyvät levyn lopusta, on kuuntelijan tie niiden luo kuitenkin tolkuttoman puiseva. Yhtyeen flanelipaitarock soi kyllä levyn muillakin raidoilla ihan mukavasti, mutta biiseissä on outoa väkinäisyyttä ja koko homma kuulostaa maneerisen yliyrittävältä. Levyn keskivaiheilla kriitikon sietokykyä testataan jo oikein urakalla, kun Dumpster Worldin leppoisan rullaava tunteilu vaihdetaan lennosta kitararutistukseen ja kiljuntaan. Kappaleen loppu tuo mieleen huonon Hollywood-teinikomedian kaljankittaus- ja machoilukohtaukset, joissa ollaan ihan älyttömän greisejä. Tarpeeton runttaus vain korostaa levyn muutenkin valjua olemusta. Vaikka esimerkiksi Slow Cruel Hands of Time ja Everything’s Gonna Be Undone ovat ihan kivoja ralleja, on vaikea kuvitella, että edes ne kantaisivat kuulijan levyn loppupuolen helmien pariin. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Menomena – Moms

Barsuk

58 Mitä Menomenan tulisi tehdä, jotta oppisin todella rakastamaan yhtyettä? Vaihtaa nimensä? Mennä parturiin? Saksia jheri curl -kiharoina harteilleen laskeutuva kikkailu pois musiikistaan? Muuttaa niin kauas Portlandista kuin vain mahdollista? Kyllä, jo vuoden 2007 Friend and Foe todisti, että tässä on sellainen fiksuhko raskasta indietä soittava poikabändi, jota aikoinaan olisi kutsuttu alternativeksi kaljanhuuruisissa opiskelijabokseissa luukutettaessa. Moms on albumillinen heikkoja ideoita, naamioitua tasapäisyyttä ja ajoittaisia tappajariffejä (Capsule) tai turruttavan kliseistä lyriikkaa pianon ääreen istuttaessa (Heavy Is as Heavy Does). Kaikessa soi jotenkin pattonilaisesti eltaantunut äijäenergia. Menomenan vuokraamassa kohdussa on kasvanut epäpyhä kaliforniapunkin ja brittipopin ristisiitos, joka kävi taidekoulussa maalaamassa graffiteja ja hakkaa nyt kitaroista ulos riffejä maskuliinisen miehen matemaattisuudella, kuitenkin välissä jointin sytyttäen. Tällä kupeiden hedelmällähän on siis joku konsepti, joka liittyy äitiyteen. Ilmeisesti ainoat ihmiset jotka voivat oppia rakastamaan näitä tyyppejä ovat heidän äitinsä, sillä minä en ainakaan aio oppia. Menomenan Harry Seim ja Justin Harris ovat ikuisia pikkupoikia ja siksi äiti on heille tärkeä. Viimeksi Portlandissa käydessään heidän isänsä totesi vain, että jos pojat yhdistettäisiin samaan vartaloon, he olisivat Buzz Osborne, mutta vähemmän siisti tyyppi. Sen jälkeen hän ajoi pois savuavassa Volkswagen-bussissa. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Nina Mya – Flying Solo

Fredriksson Music

72 Suomalaisella jazzilla on mennyt ihan kivasti, kansainvälisestikin, jo jonkin aikaa. Huomio on keskittynyt instrumentalisteihin ja varsinkin nuoriin puhaltajiin, kuten Timo Lassyyn ja Verneri Pohjolaan. Oikeasti lahjakkaista ja ilmaisuvoimaisista laulajista ei tässä maassa ole koskaan ollut runsaudenpulaa ja jazz on varmasti vaikeinta mihin voi ryhtyä. Siksi Nina Myan debyytti onkin niin hauskaa kuultavaa, vaikka sitä ei voi pitää ihan puhtaana voittona. On hienoa, että Mya on päättänyt kirjoittaa omat biisinsä. Vielä hienompaa on se, että ne kuulostavat eletyltä elämältä. Toivottavasti hän pysyy tällä polulla ja hioo ilmaisua. Silloin tällöin kielioppiasiat särähtivät, kuten muuten vahvassa Flying Solo -kappaleessa toistuva fraasi ”I almost drowned into my sorrow”, mutta ne hoituvat korjaamalla. Myan ääni on vahva. Se voi olla röyhkeä ja hiukan läpitunkevakin, mutta se ei ärsytä niin kuin esimerkiksi Sarah Vaughan usein ärsyttää. Olen aina ollut enemmän Billie Holiday tai Ella Fitzgerald -miehiä. Toisaalta, myös balladit kuten I’m a Fool to Want hoituvat. Bändi soittaa todella tyylikkäästi ja hienosti laulajaansa tukien. Ajoittain se saa aikaan yllättävän syvän grooven, kuten kappaleessa Sleepless, mutta jotain säröjä jää kaipaamaan. Nina Myan Flying Solo ei tarjoa mitään yllätyksiä, vaan yhdeksän kappaletta tasaisen laadukasta ja perinnetietoista jazzia. Odotan innolla tulevia seikkailuja. (Arttu Tolonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

The Presets – Pacifica

Modular

34 Australialaisen The Presetsin kakkosalbumi Apocalypso (2008) myi bändin kotimaassa triplaplatinaa ja poiki tukun aggressiivisesti pöriseviä klubihittejä (My People, This Boy’s in Love) krebakansan tarpeisiin. Vaikka Julian Hamiltonin laulu on yhtä luotaantyöntävää mölinää kuin ennenkin, The Presets soi Pacificolla aiempaa siistimpänä ja aiempaa hienostuneempana – ja valitettavasti myös tylsempänä. Calvin Harris -tyylinen tanssipop ei ota kaksikolta sujuakseen, eivätkä yritykset sisäänpäinkääntyneeseen, Underworldista muistuttavaan hypnoottisuuteen ole yhtään sen vakuuttavampia. Surkea, edes yhtä kiinnostavaa kappaletta huutava levy tappaa kiinnostukseen yhtyeen tekemisiin tähän paikkaan – ja saa miettimään, että niinköhän ne edellisetkään ansaitsevat paikkaa levyhyllyssä. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

The Raveonettes – Observator

Universal

85 The Raveonettes tuntui olevan menneen talven lumia jo seitsemän vuotta sitten. Sähköistä Whip It On -esikoista (2002) seurasi liuta toinen toistaan laimeampia albumeita, joilla läpimurtohitti Attack of the Ghost Ridersin vimmasta saattoi aistia vain häivähdyksen, jos sitäkään. Sitä vimmaa ei löydy tanskalaisduon kuudenneltakaan studioalbumilta, mutta muuten palaset loksahtavat – oikeastaan ensimmäisen kerran vuosikymmeneen – täydellisesti paikalleen. The Raveonettes tekee sitä mitä parhaiten osaa: sekoittaa postpunkin piikkilankakitaraa ja haaveellisia dreampop-tekstuureja The Everly Brothersin kirpeänsuloiseen harmoniapoppiin ja romanttisiin Spector-päiväuniin. Observatorilla bändi hioo ilmaisustaan kaiken ylimääräisen. Jäljelle jää vain erinomaisia, hämäävän yksinkertaisia popsävellyksiä, joilla on loputtomasti tilaa hengittää. Vaikka fiilis on rautalankakitaroita myöten häpeilemättömän retro ja sixties, tuo Observator mieleen the xx:n ja Chromaticsin kaltaiset tunnelmilla pelaavat nykypopin minimalistit. She Owns the Streetsin veroisia pophelmiä eivät nekään tosi ole onnistuneet kuunaan kirjoittamaan. (Antti Lähde)

http://youtu.be/MOF70JZJB0w

Ken Stringfellow – Danzig in the Moonlight

Lojinx

81 Tarpeettoman vitsikkäästi nimetty Danzig in the Moonlight on mukava yllätys harvakseltaan sooloilevalta Ken Stringfellow’lta, jonka tekemiset ovat aina tuntuneet asteen verran kylmemmiltä kuin Posies-toveri Jon Auerin. Ensimmäinen Kentsu-soolo sitten vuoden 2004 Soft Commandsin on Beatlesin valkoisen tuplan hengessä tyylilajista toiseen pomppiva pastissikokoelma, jolla Stringfellow osoittaa taitonsa niin Al Green -tyylisen soul-kujerruksen (Pray), eeppisten pianoballadien (History Buffs), romanttisen folkin (You’re a Sign) kuin leppoisan countrypopin (110 or 220 V) saralla. Neljäntoista biisin kokonaisuus on ehkä liiankin tuhti ja joukkoon mahtuu pari hutia (progehuuruihin hukkuvat 4am Birds sekä Odorless, Colorless, Tasteless), mutta Stringfellow’n laulunkirjoitustaitoja ei käy – tälläkään kertaa – kiistäminen. (Antti Lähde)

Two Door Cinema Club – Beacon

Kitsuné

43 Two Door Cinema Club yllätti muutama vuosi takaperin poikamaisen viattomalla popmusiikillaan, ja Euroopan kuumin klubimaailman edelläkävijä Kitsuné löysi itselleen kultalapsen. Nyt kolme vuotta debyyttialbumin jälkeen pohjoisirlantilainen trio päätyi julkaisemaan saman levyn uudestaan eri nimellä. Muodikkaan musiikin perusongelma on, että muoti elää koko ajan. Beaconia voikin kuvailla vanhentuneeksi. Mitään muutoksia ei ole tapahtunut ja levy olisi melkein parempi, jos sen nimi olisi Rarities And B-sides. Jos tunnet yhtään yhtyeen tuotosta, niin Beacon ei tarjoa mitään uutta, varsinkaan soundillisesti. Muutama kiva poplaulu ei muuta sitä totuutta, että odotuksiin nähden levy on varsin laiha teos. (Petrus Koskimies)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

Small talk: vieraana Tyler Ramsey (Band of Horses)

Band of Horses
Editors & Band of Horses – 2000-luvun indierock valtavirran kuohuissa

Band of Horses
Giffaa hei! #386: Band of Horses

Band of Horses
Levyraati #42

Band of Horses
Giffaa hei! #336: Ken Stringfellow

Ken Stringfellow
Small talk: vieraana Ken Stringfellow

Ken Stringfellow
Levyraati #49

The Presets, The Raveonettes
Small talk: vieraana Sune Rose Wagner (The Raveonettes)

The Raveonettes
The Raveonettes – Raven in the Grave

The Raveonettes
Hyvää syntymäpäivää, Hang the DJ!

Two Door Cinema Club
© 2014 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress