Minikritiikit, viikko 4

Diagrams – Black Light

Full Time Hobby

72 Poptoimittaja Jim Byers lanseerasi ennen vuosituhanteen vaihdetta käyttökelpoisen, mutta varsin pian unholaan vaipuneen termin folktronica kuvaamaan musiikkia, joka oli äänimaailmaltaan pitkälti akustista mutta muotokieleltään elektronista. Yksi tyylajin leimallisimmista yhtyeistä oli ja on Tunng, jonka Sam Genders jätti vuonna 2007, kolmen albumin jälkeen. Gendersin uudessa projektissa Diagramsissa on häivähdys Tunngin folktronicaa, mutta musiikin yleisilme on huomattavasti enemmän pop. Ensimmäinen verrokki, joka Black Lightin ilmavista, täyteläisten stemmalaulujen ja leikkisien rytmien varaan huolellisesti rakennetuista taskusinfonioista tulee mieleen, on Super Furry Animals. Jim Noirin ja Benji Hughesin kaltaisten makuuhuonenerojen tapaan Genders lienee tehnyt albumin budjetilla, joka on alkujaan varattu kengännauhojen hankkimiseen. Lopputulos on laadukas ja sympaattinen, tosin Grizzly Bearin (Ghost Lit), Metronomyn (Tall Buildings) ja Elbow’n (Peninsula) korkeuksiin kurkottaessaan Genders tulee vain alleviivanneeksi oman projektinsa pienimuotoisuutta. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Matt Elliott – The Broken Man

Ici d’Ailleurs

85 Brittiläinen postrock-veteraani, 1990-luvulla Flying Saucer Attackissa ja Movietonessa vaikuttanut ja vuosituhannen taitteessa elektronisia äänimaisemia Third Eye Foundation -nimellä tutkaillutMatt Elliott, on kuudennella sooloalbumillaan häikäisevässä iskussa. Apokalyptinen folk lienee oikea termi kuvaamaan Elliottin joskus yli 10-minuuttisiakin kuvaelmia, jotka käynnistyvät yleensä espanjalaisittain näppäillyllä kitaralla, paljastuvat sitten Leonard Cohenin opastamiksi retkiksi keskiaikaisiin linnoihin, kunnes ennen pitkää syöksyvät syvälle Danten helvettiin, kadotettujen sielujen hyytävään syleilyyn, keskellä myrkynvihreää huminaa. The Broken Man herättää mielikuvia Väinämöisestä, härkätaistelijoista, Jacques Brelistä, avaruussumuun eksyneistä astronauteista. Se on yksi erikoisimmista musiikillisista matkoista, jolla olen viime vuosina saanut kunnian olla mukana. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Maccabees – Given to the Wild

Fiction

43 The Maccabees on luopunut purskahtelevasta energiastaan, joka teki yhtyeen esikoisalbumista Colour It In (2007) verrattain virkistävän tapaukseen. Kolmannella albumillaan lontoolaiskvartetti kuulostaa yhdistelmältä esikoisalbumiensa aikaista Coldplayta ja Bloc Partya sekä noin kahdeksaasataa jäätikönkuulaiden kitaroiden ja ilmeettömän falsettilaulun nimeen vannovaa skandinaavista popyhtyettä. Given to the Wild on saanut varsin hyvän vastaanoton niin yleisön kuin kriitikoidenkin keskuudessa; NME roiskaisi yhdeksikön, brittilistalla levy ylsi neljänneksi. Albumin menestystä on vaikea ymmärtää; niin olemattomasti tarttumapintaa sen popkappaleiksi naamioiduissa jääveistoksissa on – jollei sellaiseksi laske rumpali Robert Dylan Thomasin raivostuttavalla tavalla sätkiviä ja ylityöstettyjä rytmikuvioita. Ylipitkän albumin kolmestatoista kappaleesta vain hiphopahtavasti keinuva Feel to Follow, jämerä single Pelican ja jännittäväksi efektoitu Go säästyvät viimeiseltä matkalta unohduksen indietunkiolle. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!