Minikritiikit, viikko 39

Eri esittäjiä: Muppets – The Green Album

Walt Disney

71 

Jim Hensonin 1950-luvulla luomat Muppets-nukkehahmot ovat ihastuttaneet amerikkalaisia kirjaimellisesti vauvasta vaariin jo melkein kuudenkymmenen vuoden ajan. Suomessa sarja on ollut paljon huonommin tunnettu, mutta näin isolta osalta amerikkalaista populaarihistoriaa on mahdoton täysin välttyä, ja toki lähes kaikki tuntevat muun muassa vihreyden vaikeutta surevan Kermit-sammakon ja Ms. Piggyn, possuista leidimäisimmän. Ensi marraskuussa nykyään Disneyn omistamat muppetit lanseerataan uudelle yleisölle ison budjetin lastenelokuvan myötä, ja suurtapausta mainostamaan on tehty myös The Green Album, jolla amerikkalaiset pari-kolmekymppiset vaihtoehtorockin valtavirtaa lähimmältä liippaavaa laitaa edustavat listahirmut versioivat lapsuutensa nostalgista muppettimusiikkia. Vaikka The Green Album on oikeastaan pelkkä mainostemppu, se onnistuu yllättämään olemalla loppujen lopuksi aika kiva levy. Ja kiva kaikella hyvällä. Weezerin ja Hayley Williamsin kaunis Rainbow Connection on suloinen, Sondre Lerchen Mr. Bassman veikeä, Andrew Birdin Bein’ Green keinahtelee jazzahtavan vallattomasti ja Our World sopii My Morning Jacketille kuin kaktukset ja vaalenneet lehmänkallot autiomaahan. Rakkaudella toteutetuissa versioissa ei ole mitään halpaa tai laskelmoitua. No, ehkä hiukan laskelmoitua, mutta missäpä lapsille suunnatussa populaarituotteessa ei nykyään olisi? (Kimmo Vanhtatalo)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

French Films – Imaginary Future

GAEA

76 Mitä suomalaisten kitarapopyhtyeiden esikoisalbumeihin tulee, French Filmsin Imaginary Future on yksi 2000-luvun tasaisimmista. Jos siis sattuu olemaan sitä mieltä, että helsinkiläisyhtyeen musiikki on keskinkertaisimmillaankin miellyttävää kuultavaa, albumiin on mahdoton pettyä. Kenenkään päätä Imaginary Future tuskin räjäyttää; viimevuotisen Golden Sea -ep:n viehättävästi nakuttava nimiraita pysyy bändin valttikorttina. Parasta Imaginary Futuressa on tapa, jolla se laventaa aiemmin hieman yksipuoliselta vaikuttaneen yhtyeen ilmaisua. Bändin kohdalla lähes poikkeuksetta mainittu Drums ei tule mieleen oikeastaan kuin mainion Convict-biisin napakassa surffipunkissa eikä Joy Divisionin kaikuja voi kuulla kuin korkeintaan Living Fortressin kulmikkaassa rytmissä. Imaginary Futuren perusmeiningistä tulee mieleen The Vaccinesin tyylinen kevyesti punkahtava, melodinen indierock. Levyn parhaimmistoon kuuluva Escape in the Afternoon tosin vihjaa, että French Films voisi halutessaan seilata myös Air Francen ja Cut Copyn elektronisemmille indie-aalloille. Itsevarma ja ryhdikäs kokonaisuus, jonka huipentaa komeasti kasvava päätösraita Up the Hill. Tästä on hyvä jatkaa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

S.C.U.M. – Again Into Eyes

Mute

91 Hyvällä tarinalla on kunnollinen alku, keskikohta ja loppu. Sama pätee albumikokonaisuuksiin, minkä S.C.U.M. selvästi tietää. Tummasävyistä syntetisaattorirockia soittava kvintetti on hionut esikoisalbuminsa draamankaaren täydelliseksi; Again Into Eyes käynnistyy räjähtävän itsevarmalla Faith Unfoldsilla, häikäisee keskivaiheillaan jyräävällä Amber Hands -singlellä ja malttaa vielä himmailla kunnolla ennen monoliittimaista Whitechapel-huipennusta. Kitaraton lontoolaisyhtye ammentaa Horrorsin tapaan avoimesti 1980-luvun alun Simple Mindsin taidepopista ja jopa Bauhausin goottirockista, mutta myös Spiritualizedin ja Dog Man Star -ajan Sueden taivaisiinkurottelevasta brittipopista. Ainekset ovat tuttuja, mutta tuottajien Ken ja Jolyon Thomasin (David Bowie, Sigur Rós) ja väräjävä-äänisen laulajan Thomas Cohenin johdolla niistä on puristettu kaikki teho irti. Again Into Eyes singahtaa heittämällä vuoden parhaiden albumien joukkoon. Ei ihme, että se on innoittanut ylisanoihin jopa aina yhtä nirsot Portishead-porukat. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

William Elliot Whitmore – Field Songs

Epitaph

87 William Elliot Whitmore on aito äijä. Jos J. Karjalaisen keksimä Lännen-Jukka olisi oikeasti olemassa ja elossa, hän olisi luultavasti tämä mies. Mississippin rannalla Iowassa pientilan isäntänä itsensä elättävä laulaja-lauluntekijä tekee yksinkertaisen kaunista, rehellistä ja jonnekin syvälle kolahtavaa americanaa, joka lämpimän karheassa tunnelmassaan hakee vertaistaan. Jos vuoden 2009 mestariteos Animals in the Dark oli kuin syntinen yö jokisuiston varjoissa, joka toi tunnelmassaan mieleen Vic Chesnuttin mystiikan ja vähäeleisyyden, on Field Songs kirkas ja kiireetön päivä pellolla. Lähimpinä vertailukohtina mieleen nousevat Bonnie ”Prince” Billyn parhaat hetket. Whitmoren ääni on mykistävän karismaattinen, syvä ja kermainen, jollaisesta Caleb Followill voi vain haaveilla. Laulut kertovat pienen farmarin ahdingosta nykypäivän puserruksesta, toisaalta ruumiillisen työn tuomasta vapauttavasta tunteesta. Ihmisen läheltä kerrotut tarinat ovat Pieni talo preerialla -kuvastostaan huolimatta verrattoman universaaleja ja istuvat mainiosti myös suomalaiseen sielunmaisemaan. Field Songsia kuunnellessa tuntuu, etteivät Alabama ja Juankoski olekaan niin kaukana toisistaan. (Jarkko Immonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!