Minikritiikit, viikko 38

Penguin Prison – s/t

Stranger

60 Newyorkilainen Chris Glover on lukenut läksynsä, mitä tulee 1980-luvun elektrofunkiin ja sinisilmäsouliin. Sympaattisella Penguin Prison -nimellä julkaisemansa esikoisalbumi ei kuitenkaan täysin tyydytä. Glover on erittäin taitava laulaja – jos sietää talent show -tyyppistä sieluttomuutta ja osaa arvostaa ähkäisyntarkkaa George Michael -imitaatiota. Popsäveltäjänä ja -tuottajana hän on vielä vakuuttavampi, ihan siellä Miike Snow’n ja Stuart Pricen kantapäillä. Levyn paras kappale on ehdottomasti tylyillä bassoilla koristeltu Something I’m Not, joka svengaa äkkirikkaasti kuin Scritti Politti. Don’t Fuck With My Money soi puolestaan jossain Phoenixin ja varhaisen Madonnan välimaastossa. Myös calvinharrismainen The Worse It Gets potkii, vaikka liippaakin – niin kuin moni muukin levyn kappaleista – pelottavan läheltä Mikan ja Scissor Sistersin äitelyyttä. Punaista lankaa hommasta ei löydy; Penguin Prison ei ole niinkään albumikokonaisuus kuin portfolio, johon on koottu kaikki se, jonka joku voisi ostaa. Kuuntelukokemus jää etäiseksi, eikä selitystä Penguin Prison -nimisen artistin olemassaololle löydy. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Rapture – In the Grace of Your Love

DFA

49 Vajaa kymmenen vuotta sitten The Rapture oli ohikiitävän hetken ajan maailman kuumin yhtye. Viisi vuotta sitten, kun yhtye julkaisi edellisen albuminsa Pieces of the People We Loven, se ei sitä enää ollut. In the Grace of Loven ensimmäinen singlelohkaisu, housepianoa ja Sisqon Thong Songia yhdistävä How Deep Is Your Love, ehti jo nostattaa Rapture-kiiman nollakymmenlukuisiin korkeuksiin, mutta itse albumi saattaa osoittautua siksi viimeiseksi naulaksi yhtyeen arkkuun. On nimittäin yllättävää, kuinka heikko albumi In the Grace of Love on. How Deep Is Your Loven lisäksi siltä löytyy vain yksi aidosti huomionarvoinen kappale, Come Back to Me, joka on hauska yhdistelmä filtterihousea, harmonikkaa ja Olio-tyyppistä elektroa. Riman yli menevät myös avausraita Sail Away, jonka eeppisessä paisuttelussa on tenhoa, vaikka biisi onkin sävellyksenä mitätön, sekä Never Die Again, joka sekin on vain !!!-torvilla höystetty kolmen pennin Sister Saviour. Loput levyn kappaleista ovat joko yhdentekeviä pastisseja The Rapturen tai muiden tanssipunk-bändien hiteistä tai yksinkertaisesti epäonnistuneita kokeiluja. Kun levyn päätöskappale It Takes Time Be a Man lipuu horisonttiin kidkoalamaisen jazzpianosamplen kuljettamana, kuulija ei voi kuin raapia päätään. Mitä ihmettä tälle porukalle tapahtui? (Antti Lähde)

http://youtu.be/UFzStkdoDgI

Wooden Shjips – West

Thrill Jockey

79 Wooden Shjipsin viides studioalbumi on levy on ihan samanlainen kuin edellisetkin. Siinä on melko vähän biisejä (7 kpl), jotka ovat keskimäärin aika pitkiä (5 min 22 sek) ja joissa analogisyntetisaattorit ujeltavat pitkiä ääniä lämpimästi pörisevien sähkökitaroiden ja monitonisesti takovien rytmien muodostaman äänimaton poimuihin. Välillä joku laulaa jotain, jos on sattunut ottamaan hyviä huumeita. Joka kolmas biisi on yleensä vähän hupsun kuuloinen pirteämpi humppa (nyt #3 Lazy Bones ja #6 Looking Out) ja joukkoon mahtuu aina yksi keskeneräinen eteerisyysharjoitelma, joka on kuin ne Spacemen 3:n pahimmat ambient-jumitukset, joiden kohdalla terve yksilö mielellään painaa skip-nappulaa. Kaiken kaikkiaan Wooden Shjips on siis hieno yhtye. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!