Minikritiikit, viikko 38

Dan Deacon – America

Domino

68 Kaikki Dan Deaconin livenä nähneet ylistävät miestä hienoimmaksi asiaksi sitten viipaloidun leivän. Dan Deaconia vain levyltä kuulleet saavat sen sijaan American-albumin jälkeenkin ihmetellä, mistä ihmeestä pitäisi onnistua. Jean Ramsayn kaksoisolennosta käyvä Deacon on monialainen taiteilija, joka on yhtä kotonaan säveltäessään modernia klassista musiikkia kamariorkesterille, pystyttäessään multimedia-installaatiota arvostettuun taidegalleriaan, improvisoidessaan grindcore-yhtyeessä tai kiertäessään pikkuklubeja indierockyhtyeiden kanssa. Americalla hän yhdistää elektronista ja akustista, meteliä ja melodiaa sekä poppia ja avantgardea tavalla, jonka taustalla voi piillä paljonkin kiinnostavia ajatuksia (levyä ovat inspiroineet Yhdysvaltain politiikka ja maantiede). Levyyn sen suuremmitta intohimoitta tarttuva kuulija kuulee kuitenkin lähinnä melko tavanomaista, kraut-vaikutteista, räiskyvien rumpujen ja rutisevien kosketinsoundien täyttämää indierockia, joka muistuttaa Russian Futuristsin lofi-laulelmista, The Flaming Lipsin valloittavasta lapsekkuudesta ja Liarsin kaltaisten drone-jurnuttajien pakanallisista riiteistä. Ihan hauskaa musiikkia siis, muttei asiaa ykköskoriin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

High on Fire – De Vermis Mysteriis

Century Media

85 Teemalevy Jeesuksen kuolleena syntyneestä kaksoisveljestä, joka matkustaa ajassa heräillen eri ihmisten kehoissa väärässä paikassa väärään aikaan, on Sleepissäkin vaikuttaneen Matt Piken suunnasta saapuvana jotain vähemmän kahjoa. Doom-eepos Dopesmokerin muistanette? Jos ette, kuunnelkaa toki sekin, doom metal ei käy paljoa paremmaksi sitten missään. High on Firen kuudes levy on tuotantokopin puolelta Convergen Jacob Bannonin avustama. Edellinen levy, vuoden 2010 Snakes for the Divine onnistui biisirintamalla erinomaisesti, mutta yllättävänkin kiiltelevä äänimaailma vei High on Firen höyryjyräimitaatio-soundista rosoisimmat torahampaat. Tällä kertaa volyyminappulan kanssa leikkiminen voi ihan hyvin tuottaa taaksepäin kammatun hiustyylin, sillä Mysteriis on bändin uran lujimpia teoksia. Koska pelkkä tuotanto ei tee paljoakaan, epäilijät kääntyvät viimeistään Serums of Liaon, Fertile Greenin ja King of Daysin suurriffien hakatessa. Jos, kuten minä, ette pahastuneet Snakes for the Divinen äänimaailmasta, tämä on stoner-jättien viides vahva levy putkeen. Jos pahastuitte, tässä on jylisevä paluulevy. (Antti Piirainen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

OMBRE – Believe You Me

Asthmatic Kitty

79 Ennen kuin aloin kirjoittaa tätä arviota, googlasin kurillani, mahtaako joku olla lanseerannut termin ”New Age of New Age”. Näyttäisi olevan, Los Angeles Times. Sen enempää asiaa tonkimatta uskallan väittää, että Julianna Barwickin The Magic Place (2011) on genren virstanpylväitä: sen yhtä aikaa hauras ja kristallinkirkas sointi sai musiikkikriitikot huokailemaan ihastuksesta ja kaivamaan naftaliinista yksinomaan Cocteau Twins -käyttöön varaamansa kielikuvat ”äänten katedraaleista”. OMBRE on Barwickin ja muutaman vähälle huomiolle jääneen äänitteen Helado Negro -nimellä tehneen Roberto Carlos Langen projekti, jossa ensimmäisen ihmisäänen käsittelemiselle perustuvat ambient-rakennelmat yhdistyvät jälkimmäiselle ominaiseen latinofolkiin ja -psykedeliaan. Noin kolmen kappaleen ajan konsepti vaikuttaa maailman parhaalta: intromainen avausraita Noche Brilla saattelee Enyan savuiselle jazzklubille, Weight Those Words leiskuu Mulatu Astatken afrojazzin letkeyttä ja Vistate raottaa Barwickin katedraalien ovia ensimmäisen kerran miesäänelle. Kokonaiseen albumiin eivät kaksikon ideat tällä kertaa kuitenkaan riitä, vaikka levyä kaksi vuotta työstivätkin. Etenkin puolivälissään Believe You Me lipsahtaa sigurrósmaiseksi tylsistelyksi ennen kuin viime metreillään jälleen ryhdistäytyy. (Antti Lähde)

http://youtu.be/3EMSW5fPDpI

Daniel Rossen – Silent Hour/Golden Mile

Warp

83 Grizzly Bearin kakkosmiehenä tunnettu Rossen julkaisi pienen, mutta paljon hyvää tarjoavan ep:n, joka on tässä Shieldsin odotuskiimassa hyvä vilkaista. Myös valitettavan vähän tunnettua Department of Eaglesia luotsaava Rossen tarjoaa karhuyhtyeen faneille ja uusillekin tulijoille barokkia ja kantrivaikutteista rokkia saumattomassa kokonaisuudessa. Silent Song nappaa ilmasta helpon, ilmavan ja vihellysherkän melodian suoraan 1970-luvun radioaalloilta, ja levyn lopetteleva Golden Mile kääntyy barokkivaikutteista kevyesti rullaavaan kantrirokkiin. Viidessä kappaleessa onnistutaan käsittelemään yksinoloa hyvin koristellun äänimaailman kautta. Kiima nousee – ei pelkästään uutta Grizzly Bearia, vaan myös muita Rossenin projektien julkaisuja kohtaan. Vaikka laulaja Ed Droste saa suurimman huomion, Rossenin kappaleiden vahvuus tekee palveluksen myös emoyhtyeelle ja todistaa, että kyseessä on monien lahjakkaiden yksilöiden projekti. Mutta nuokaan asiat eivät vie pois sitä, että Silent Hour/Golden Mile toimii jo omalla painollaan, tarvitsematta mitään ulkopuolista tukea. Kolme eri tarkoitusta kahdessakymmenessä minuutissa! (Antti Piirainen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Vaccines – Come of Age

Sony Music

79 The Vaccinesin toisen albumin nimi vihjaa, että bändi haluaisi aikuistua. Huolestuttavaa. Ketä aikuistunut Vaccines kiinnostaisi? Levyn ensimmäinen single No Hope antoi lisää aihetta huoleen: aivan kuin laulaja Justin Young olisi vaihtanut Strokes– ja Ramones-singlensä Dylan-boksiin ja alkanut harkita vakavasti otettavan taiteilijan uraa. Kun liian nopeasti huipulle nostettujen brittirockyhtyeiden kakkosalbumit ovat vieläpä säännönmukaisesti surkeita, eivät lähtökohdat Come of Agelle olleet järin lupaavat. Mutta: levyhän on mainio ja, mikä yllättävintä, eri tavalla kuin bändin puolentoista vuoden takainen What Did You Expect from… -esikoinen. Lontoolaiskvartetti on tehnyt samanlaisen loikkauksen kuin Arctic Monkeys kahden ensimmäisen albuminsa välillä; Come of Age on väsyneimmillään silloin, kun se yrittää toisintaa esikoislevyä ripeitä renkutuksia, (Ghost Town, kakkossingle Teenage Icon) ja kiinnostavimmillaan silloin, kun se höllää kaasua ja hakee inspiraatiota uusista suunnista. Ilmavasti svengaava Weirdo, Lloyd Colea ja Luke Hainesia naittava I Wish I Was a Girl sekä folkrock-kaunokki All in Vain todistavat lahjakkuudesta ja näkemyksestä, josta useimmat kakkosalbuminsa kanssa painivat indielupaukset voivat vain haaveilla. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!