Minikritiikit, viikko 35

Canon Blue – Rumspringa

Rumraket

85 Nashvilleläinen Daniel James osoittautuu toisella albumillaan Owen Pallettin ja Sufjan Stevensin kaltaiseksi barokkipoplahjakkuudeksi. Rumspringa soi jylhää, dynaamista, matikkarockin ja musique concreten koskettamaa orkestraalista popmusiikkia, joka on valovuosien päässä Colonies-esikoisalbumin (2007) hauraasta makuuhuonefolkista. Parinkymmenen muusikon vahvistamat laulut pirskahtelevat raikkaasti kuin kevätpuro, ja niiden ehjissä rakenteissa on kaikuja Tortoisen musiikillisista palapeleistä ja Grizzly Bearin harmonisesta perfektionismistä. Kiihkeällä A Nativella James puolestaan kuulostaa kuin henkisesti tasapainoiselta Patrick Wolfilta. Virheetön albumi. (Antti Lähde)
http://youtu.be/cQf1b16AerA

Cut Off Your Hands – Hollow

Frenchkiss

72

Aiemmin Shaky Hands -nimellä tunnettu Cut Off Your Hands ottaa kakkosalbumillaan viisaasti sivuaskeleen You and I -esikoisensa (2008) geneerisesti tanssittavasta indierockista. Hollow’lla uusiseelantilaisyhtye soittaa luontevaa, raukeannapakkaa kaikukitararockia, jossa on kaikuja kiwipopin mestarien The Chillsin sekä uransa yhteen albumin lopettaneen teksasilaisyhtyeen Voxtrotin musiikista. Bändin tunnistettavin osa on laulaja Nick Johnston, jonka venytetysti artikuloitussa laulutavassa on enemmän kuin ripaus Mark Kozelekia, jonka Red House Paintersilta albumin päätösraita Buried vahvasti kuulostaa. Suomalaisen indien ystävän korvaan Johnston kuulostaa puolestaan lähes tismalleen The Rollstonsin Mikko Valolta! (Antti Lähde)
http://youtu.be/re5-w_D52cQ

I Break Horses – Hearts

Bella Union

80Ruotsalaisten Maria Lindénin ja Fredrik Balckin muodostamassa duossa on paljon muutakin hyvää kuin maailman tärkeimmän laulaja-lauluntekijän Bill “Smog” Callahanin kappaleesta napattu nimi. I Break Horses edustaa varsin puhtaasti viime vuosina ryöstökalastettuja shoegazing- ja dreampop-genrejä, mutta tuo niihin riittävästi uutta kulmaa noustakseen massan yläpuolelle, Beach Housen ja M83:n vakavaksi haastajaksi. Bändi yhdistää Cocteau Twinsin kolhosti ryskyvät konerytmit parhaimmillaan hyvinkin rohkeasti säriseviin kitaroihin ja kotimaisesta Shogun Kunitokista muistuttavaan analogis-elektronisesti vellovaan äänivirtaan. Biisit ovat parhaimmillaan mestarillisia (taivaisiin kohoava Winter Beats, intensiteettiään kasvattava Pulse), heikoimmillaan yhdentekevyydessäänkin siedettävää Ravonettes-poppia (Wired, Empty Bottles). (Antti Lähde)
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!