Minikritiikit, viikko 35

Big Wave Riders – Life Less Ordinary

Soliti

78 Kitaran rämpyttelyyn pohjaava anglofiili-indie on minulle aika vieras kenttä. Muutamat ihan oikeasti englantilaiset bändit ovat iskeneet, kuten Lloyd Cole & The Commotions, mutta harvemmin sitä jaksaa 1980-luvun jälkeen ja jossain kaukana saarivaltakunnasta tehtyä kuunnella… Big Wave Ridersin ensimmäinen netissä levinnyt biisi siis yllätti. Energialataus oli valtava ja eteenpäin juostiin pää edellä esteistä huolimatta. Tästä on noin vuosi. Bändin debyytti Life Less Ordinary lunastaa suurelta osin kaikki hieman hämmästyneet odotukseni. Kymmenen biisiä 36 minuutissa, ja jokaisessa raidassa paistaa aurinko. Yleensä kun sanotaan, että orkesterin laulajan ääni on persoonallinen instrumentti, sillä viitataan ääneen, sen väriin. Big Wave Ridersissa kyseessä on laulajan tapa korostaa englantia. Suomalaisesti. Toimii kuin PK Keränen konsanaan. Usein kuunnellessa tulee mieleen rationaalisempi Happy Mondays tai vähemmän klubiorientoitunut Jesus Jones. Joka tapauksessa esteettisen avaruuden määrittelevät 1990-luvun brittibändit. Levyllä on tarpeeksi monta halolla kuuntelijaa päähän lyövää kertsiä sekä aivojen poimuihin syöpyvää kitara- ja synariffiä, että kuunteleminen on aina nautinto. Levyn lusmuilevan ysärifunkin ja nostatuskertsien suhde on aika lähellä optimaalista. (Arttu Tolonen)

The Darkness – Hot Cakes

Canary Dwarf

51 Ensiksi on päästävä yli siitä, että The Darkness on maailman typerin yhtye. On myös päästävä yli siitä, että tämän albumin kannessa makaa vaahterasiirapilla valeltuja puolialastomia naisia allaan valtava läjä pannukakkuja (eli The Darkness on edelleen maailman typerin yhtye). Jos nyt kuitenkin tarkastellaan pakettia musiikillisesti, niin ei tämä levy kelvoton ole, mutta eipä aivottomalla tasolla operoivaa
pastissiformaattia liiemmin uudistetakaan. Siinähän bändin vahvuus on. Kullirokkia ei keksitä uudelleen, ja ostaja tietää tasan tarkkaan mitä saa. Omituisinta on, että 40 vuotta sitten julkaistuna tämä albumi olisi möhömahojen klassikko. Ei tätä ole sen tuskallisempaa kuunnella läpi kuin Mott the Hooplen levyjä, noita rockmusiikin ”virstanpylväitä”. Mutta miettikää nyt: pannukakkuja! (Joni Kling)

http://www.youtube.com/watch?v=EMG11w2ovqo

Eva & Manu – Eva & Manu

Warner Music Finland

66 Aikoinaan yliopistossani opiskeli jumalattoman söpö ja fiksu korealainen tyttö, johon halusin hirveästi ihastua, mutta eihän siitä mitään tullut, kun se oli niin hiljainen ja minä olen savolainen suupaltti. Joskus sitä vain tutustuu johonkin tyyppiin, josta periaatteessa pitäisi tykätä, mutta jonka seurassa juttu ei luista ja tilanteista tulee kiusallisen hiljaisia. Mutkatonta ja söpöä folkia soittavan Evan & Manun esikoisalbumin kuunteleminen on kuin tuo kiusallinen hetki uuden tuttavuuden seurassa. Livenä tunteisiin vetoavaksi ja vivahteikkaaksi havaitun musiikin pitäisi saada indieherkistelyyn mieltynyt arvioija haikeaksi, mutta jotain puuttuu. Evan ääni on kyllä kaunis ja Manukaan ei vedä huonosti. Biiseistä Feet In The Water, Raise Your Head ja Melancholia osoittavat, että annettavaa voi jatkossa olla enemmänkin. Duon folk-massasta alun perin esiin nostanut heleästi soiva juurevuus on kuitenkin hukkunut jonnekin studioon. Tästä haluaisi innostua niin paljon enemmän kuin voi. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Exlovers – Moth

Young and Lost Club

69 Esikoisalbuminsa julkaiseva lontoolaisyhtye hallitsee hommansa, mutta ei saa puhallettua aivan riittävästi henkeä Starsin, The Pains of Being Pure at Heartin ja Cats on Firen hengessä helisevään indiepoppiinsa. Kuten niin monelta vastaavalta yhtyeeltä, myös Exloversilta puuttuu kunnollinen laulaja. Bändin moniääniset lauluosuudet on kyllä sovitettu harvinaisen taidokkaasti, mutta elliottsmithmäisesti (kuuntele vaikka I Wish We’d Never Met) uikuttavasta Peter Scottista ei ole niitä riittävän hyvin kannattelemaan. Kaksi levyn kymmenestä kappaleesta (You Forget So Easily, Just a Silhoutte) on julkaistu singleinä jo viime vuosikymmenellä, mikä kielii levyn olevan pikemminkin rakkaan ja pitkäaikaisen harrastustoiminnan tulos kuin suurilla odotuksilla ladattu pelinavaus. Uusista kappaleista onneksi sentään yksi onnistuu päihittämään vanhat hitit: This Love Will Lead You Onissa bändin vaivattoman reipas poljento yhdistyy viettelevästi vääntelehtivään MBV-kitarasoundiin ja kerrassaan erinomaiseen popmelodiaan. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Invisible – Rispah

Ninja Tune

49 Että osaa taiderock joskus olla tylsää. Eponyymillä esikoisellaan (2009) Mercury Prize -ehdokkaaksi nousseen lontoolaisyhtyeen kakkosalbumi on täynnä tilkettä ja kuorrutusta, mutta se tärkein – varsinainen sisältö – jää puuttumaan. Kenialaistaustaisen Dave Okumun johtamaa yhtyettä on verrattu Bloc Partyyn ja TV on the Radioon (ilmeisesti kaikki mustaihoiset indiemuusikot näyttävät samalta?), mutta yhtyeen Radiohead-kitaroilla ja elektronisilla elementeillä höystetty avaruuspop on lähempänä Statelessin ja Porcupine Treen kaltaisia kevytprogetosikkoja tai tuottaja Richard Filen elektrorock-projekteja, UNKLEa ja We Fell to Earthia. Jos maailma ei Rispahista innostu (kuten todennäköistä on), ei The Invisiblen jäsenillä ole hätää: Okumu on kirjoittanut biisejä Jessie Waren tuoreelle esikoisalbumille ja rumpali Leo Taylor lyönyt tahtia Adelelle. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

JJ Doom – Key to the Kuffs

Lex Records

90 Pyhä yrtti lienee räppäreille samanlainen työturvallisuusriski kuin rikkivety Talvivaaran duunareille. Holtiton altistuminen kronarille ei sentään vie henkeä, mutta aivon se voi toki nyrjättää pahemman kerran – niin hyvässä kuin pahassa mielessä. Onneksi Jneiro Jarelin ja DOOMin yhteisprojektissa on kyse ensimmäisestä (DOOM ei ole ainakaan vielä ilmoittanut olevansa Bob Marleyn reinkarnaatio). Key to the Kuffsin biisit ovat pahuksen hienolla tavalla tolkuttoman kreisejä, räpeistä puhumattakaan. On selvää, ettei juuri sopivasti skitsofreeninen levy aukea kaikkein paatuneimmille hiphop-konservatiiveille. Mutta muille äänite on esimerkki siitä, kuinka pitkälle voi päästä auraamalla omia latuja. Key to the Kuffs vie modernin hiphopin sille kuuluisalle seuraavalle tasolle. Missio on ollut alusta saakka selvä: ”Go conquer and destroy the rap world like the white men.” (Teemu Purhonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Lorn – Ask The Dust

Ninja Tune

69 Flying Lotusin Brainfeeder-levymerkiltä perinteikkäälle Ninja Tunelle siirtynyt Marcos ”Lorn” Ortega paljastuu toisella albumillaan yhden tempun poniksi, jonka kyydissä kelpaa kaikesta huolimatta jolkotella. Ask the Dustin laiskasti ryskyvät rytmit, vatsanpohjassa pörisevät bassot ja tummanpuhuvassa synkkyydessään varsin yksipuoliset äänimaisemat ovat sinällään vaikuttavia, mutta tekevät levyn kuuntelemisen hiukan raskaaksi; kuin kuuntelisi El-P:n tai Dälekin albumin instrumentaaliversiota. Möhömahaiselle kuuntelijalle levy tuo väistämättä mieleen myös Brasilian Amon Tobinin, jota Lorn onkin remiksannut. Levyn kohokohdaksi nouseva Ghosst-single puolestaan on vellovine bassoineen kuin 1990-luvun lopun Add N to (X):ää dubstep-sukupolvelle. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Micachu & The Shapes – Never

Rough Trade

78 Mitä syntyy jos yhteen sotketaan The B-52s -yhtyeen sovinnaisuuden kahleista vapaata karnevaalia, perinteisiä popkappalerakenteita, 1980-luvun tsekkiläisiä tv-animaatioita, etäisesti Beckiä tai jopa Beatlesia muistuttavia melodioita, kilkatusta, kalkatusta ja mielisairaita surinoita – ja heitetään mukaan vielä keittiön tiskiallas? Syntyy omalaatuista popmusiikkia, joka on samanaikaisesti sekä kiinnostavaa että nautittavaa. Syntyy kokeellista musiikkia, joka ei – kuten tarkasti ottaen 96 prosenttia nykypäivän kokeellisesta musiikista – vaivuta kuulijaa uneen ja/tai saa häntä kaivamaan korvakäytäviään ulos ruosteisella lusikalla kolmen minuutin kuluessa. Siitä huolimatta, että albumilla soitetaan itsekyhätyillä soittimilla – muun muassa sängynpäädyn kerrotaan näytelleen osaa – Never ei kuulosta siltä, että sen tekijät ovat olleet kiinnostuneempia ruokkimaan narsistista erikoisuudentavoittelun haluaan kuin viemään popmusiikkia eteenpäin. Albumilla kuuluu tekemisen riemu ja populaarimusiikin huuma. Lisäksi levy on sen pituinen kuin poplevyn tuleekin olla – rapiat 35 minuuttia! Never osoittaa, että vuoden 2009 Jewellery-albumi ei ollut katinkultaa. (Santtu Reinikainen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Nas – Life is Good

Island Def Jam

68 Hohhoijaa. Nasin kymmenes studioalbumi todistaa, että laatu on ikuista, kekseliäisyys ei. Life Is Good on kaikkea, mistä Nasir Jones opittiin tuntemaan jo legendaarisen Illmatic-debyytin aikaan: riimejä katujen koitoksista, läskejä biittejä ja kovia tarinoita, mutta kaikessa laadukkuudessaan ja vaivattomuudessaan se on myös kuin uusinnan uusinta. The Wire on nerokas sarja, mutta ei senkään yksittäistä jaksoa jaksa viittätoista kertaa peräkkäin uudelleen katsoa. Reiluuden nimissä todettakoon, että levy ei ole missään nimessä huono, ja biisiaihioissakin on ajoittain hyvää hajontaa. Kun 38-vuotias artisti heittäytyy muisteluihin 1980-luvun R’n’B-soundeja lainaavassa You Wouldn’t Understandissa tai herkistyy jazzahtavassa Stayssa, välittyy levyltä pilkahdus kaikesta siitä monialaisuudesta, joka tekee Nasista edelleen yhden alansa mestareista. Jos joukkoon olisi osunut edes muutama hiukan raja-aitojen yli rohkeammin hyppivä biisi tai näkökulmaltaan yllättävämpi katutarina, olisi Life Is Good yksi artistin pitkän uran kohokohdista. Nyt se on vain korkealaatuinen kopio aiemmista. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Yeasayer – Fragrant World

Mute

79 Yeasayer on niitä bändejä, jotka eivät voisi olla mistään muualta kuin Brooklynistä. Yhtye on kulttuurinen sulatusuuni niin musiikin kuin sen soittajien tasolla. Kuten tähänkin asti, Yeasayer on yhtä lähestyttävä kuin eklektinen. Tämä johtuu siitä, että bändi on psykedeelisyyteensä nähden hyvin kykeneväinen kirjoittamaan ässäkertosäkeitä, mistä todisteeksi käyvät Fingers Never Bleed, Henrietta, Blue Paper ja täsmähitiltä vaikuttava Reagan’s Skeleton. Toisin kuin edellislevy Odd Bloodilla, suihkumoottoroinnin sijaan tarttuvimmatkin melodiat soivat jännitteisinä ja pidätellen. Samoin kimaltavaksi huurrettu pop-sokerointi on vaihdettu kirpeämpiin ja kulmikkaampiin säksätyksiin. Albumin aiempaa vellovampia rytmejä kuunnellessa luulee kerta toisensa jälkeen, että Spotifyssa soi tanssilattiaoptimoitu light-versio Peaking Lightsin lisäainedubista. Koukuttavinta on silti tunnelma: Fragrant Worldin psykedelia on kuin ilmanlämpöpumppuja täyteen asennettu viidakko. Tropiikki on läsnä, mutta siitä on koneellisesti viilennetty kosteus ja hikisyys pois silkan viihtyvyyden vuoksi. (Oskari Onninen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!