Minikritiikit, viikko 34

Bailterspace – Strobosphere

Fire

84 Bailterspace menisi sokkokuuntelussa täydestä uutena newyorkilaisyhtyeestä, joka on suodattanut 1980- ja 1990-luvun vaihtoehtorockista nipun sen kiinnostavimpia elementtejä (Afghan Whigsin veresliha, Swervedriverin maskuliininen shoegaze, Sonic Youthin melodinen dissonanssi, Gun Clubin hektinen paukutus) ja muokannut niistä onnistuneesti omanlaisensa soundinsa. Onkin mahtavaa huomata, että tämä on se sama, 120 Minutesista, brittilehtien arviopalstoilta sekä Flying Nunin ja Matadorin label-kokoelmilta etäisesti tuttu uusiseelantilaisyhtye, joka oli hetken 1990-luvun alussa kuumahko juttu, kunnes hiipui vuosituhanteen vaihteeseen mennessä näkymättömiin. Bailterspace ehti jo kertaalleen, vuonna 2004, lopettaa. Strobospheren perusteella comeback on ollut oiva idea. No Sensen nihilistisen kolho postpunk kestää vertailun jopa oman Sergiomme kanssa, Things That We Found tekee ihanasti kipeää ruosteiseen piikkilankaan käärityillä kitaravalleillaan ja World We Share yllättää sukeltamalla Brian Jonestown Massacresta muistuttavaan 1960-luvun garagepsykedeliasoundiin. Osa biiseistä on osastoa ”kivat kitarat, siinä se”, mutta albumikokonaisuuden tehoa eivät nekään syö. (Antti Lähde)
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Cooly G – Playin’ Me

Hyperdub

81 Valojuovia öisillä valtateillä, kylmää terästä ja hikisen kuumaa ihoa sekä tummaan nahkaan verhottuja, kliinisen kauniita ihmiskehoja – jotain tällaista on Cooly G:n eli Merissa Campbellin esikoisalbumi Playin’ Me mielikuvien tasolla. Tummat, voimakkaan bassovetoiset kappaleet sijoittuvat brittiläisen futuristis-elektronisen tanssimusiikin vähäeleisempään päähän. Levyn kliinisen tarkasti tuotettu rytmiestetiikka saa kuitenkin viehättävän utuista ja rosoista sointia yllättävistä pienistä koukuista ja lainoista, joita tulee niin reggaen kuin stadionpopin puoleltakin. Useaan otteeseen julkaisusta viivästynyt Playin’ Me kantaa komeasti niin täysin uusiksi vedetyn Coldplayn Troublen kuin esoteerisen etäiseltä ja samalla intiimiltä tuntuvan Come into My Roomin, eikä oikeastaan jää näistä erottuvimmista vedoistaan jälkeen missään vaiheessa. Kuuntelu kuuntelulta levy aukeaa ensivaikutelmiaan laajemmaksi kuvaksi yön pimeiden tuntien jokaisesta sävystä ja alakuloisesta kiihkosta tavalla, joka voisi isompina annoksina nautittuna turruttaa, mutta on onnistuttu annostelemaan juuri oikein. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Dead Can Dance – Anastasis

PIAS

81 Dead Can Dancen ensimmäinen levy kuuteentoista vuoteen on huomattavasti kiinnostavampi kuin kenelläkään olisi ollut syytä olettaa. 4AD:n taiderockyhteisön kulmakiviin kuulunut yhtye on päivittänyt soundinsa onnistuneesti 2010-luvulle, hiukan lähemmäs keskitietä hivuttautuen mutta ainutlaatuisuutensa säilyttäen. Vaikka Lisa Gerrard kujertaa omat soolonsa yhtä taipuisasti kuin aina ennenkin, on Anastasis ennen kaikkea Brendan Perryn näytös. Puolet levyn kahdeksasta kappaleesta laulavan 53-vuotiaan ääni on kypsynyt upealla tavalla: juhlavalla All in Good Time -päätöskappaleella Perry kuulostaa suorastaan erehdyttävästi Scott Walkerilta. Walkerin 1960- ja 1970-luvusta muistuttavat myös levyn yllättävän muhkeat ja viihteelliset orkestraatiot, jotka voisivat parhaimmillaan/pahimmillaan (Return of the She-King) olla Howard Shoren Taru Sormusten herrasta -scoreista lainattuja. On myös hauska huomata, kuinka merkittävä vaikutus, suora tai epäsuora, Dead Can Dancen ajattomalla, maailmanmusiikkia ja kokeellista rockia yhdistelevällä estetiikalla on ollut myöhempien aikojen artisteihin: sopisiko Opium paremmin jollekin 1990-luvun (Mezzanine) vai 2000-luvun (Silent Shout) tummasävyisistä mestariteoksista? (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Guided by Voices – Class Clown Spots a UFO

Fire

72 Korvaamaton Lehtilehti julkaisi elokuun alun olympiavitutuksissaan artikkelin uimari Michael Phelpsistä, joka otsikon mukaan oli juuri voittanut ”700:nnen olympiamitalinsa”. ”Phelps voitti kahdeksannenkymmenennen kultamitalinsa ja yhteensä jo 700:nnen mitalinsa olympiatasolla, kun Yhdysvaltain joukkue otti 3×120 metrin koirauinnin olympiavoiton”, jutussa kirjoitettiin. Artikkeli olisi voinut yhtä hyvin kertoa Robert Pollardista: mielenvikaisuuteen asti tuotteliaan indieveteraanin henkiin herättämältä Guided by Voices -yhtyeeltä ilmestyy jo vuoden toinen albumi (järjestysnumero 17), minkä lisäksi Pollardin uunista on potkahtanut alkuvuoden aikana ainakin kaksi soololevyä (järjestysnumerot 17 ja 18). Class Clown Spots a UFO on hyvin tyypillinen GBV-albumi: sillä on aivan liikaa kappaleita (21), joista puolet on alle kahden minuutin mittaisia ja noin kolmannes erittäin hyviä (mm. napakankeveän akustisen kitaran kuljettama Keep It in Motion, reipasta ränttätänttää raikaava nimikappale). Jotain uutta kuitenkin: bändin kakkosmiehen Tobin Sproutin kynästä on peräisin poikkeuksellisesti peräti kuusi kappaleesta, joista levyn parhaimmistoon kohoavat sydäntälämmittävän suloiset All of This Will Go ja Starfire, joista jälkimmäinen muistuttaa hurmaavasti Leevi & the Leavingsin ja SIGin uuden aallon kömpelyydestä. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

John Maus – A Collection of Rarities and Previously Unreleased Material

Ribbon Music

72 Kuka on John Maus? Levyformaatissa julkaisemattomista raidoista koostettu rariteettikokoelma ei riitä vastaamaan kysymykseen. Kalifornialaisten friikkikollegoiden tavoin Maus piiloutuu liikaa paksujen maneeriensa taakse: oxfordinenglantia ääntävä ja halvan eurovamppyyrileffan dramatiikalla laulava amerikkalaismuusikko ei vaikuta turhan nöyrältä hepulta. Kidutettua sielunelämäänsä vuodattaessaan Maus taas tuntuu enemmän etäännyttävältä kuin kuulijan oman päänsä sisälle kutsuvalta: siellä on tilaa vain artistille itselleen ja tämän loputtomalle humanistimaailmantuskalle. Välillä tulokset ovat kutkuttavia (Bennington), liian usein turhauttavan alleviivaavia ekshibitionismin pläjäyksiä (The Fear, This Is the Beat). Outoilupoppiin viehtyneelle paketti on silti alusta loppuun varpaillaan pitävä matka. Kappaleet risteilevät kertakäyttöpopista täydellisten syntikkakoukkujen ja mädäntyneiden diskobiittien avulla kasarieepoksien Flashdance-soundeihin harvoin tylsiksi käyden. Ainoa häiriötekijä on itse artisti poseerauksineen. Kuvaavaa on, että Maus ehtii kokoelman mittaan kuulostaa vaikkapa Don Henleyn Boys of Summerilta, mutta seuraavassa hetkessä taas Frank Zappan tai The Doorsin kaltaisilta pölvästineroilta. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Usher – Looking 4 Myself

RCA Records

68 Jari Sarasvuo totesi joskus Diili-ohjelmassa, että ”kehittyminen tapahtuu epämukavuusalueella”. Tämä ilmeisen toteaman pohjalta on helppo todeta, että Usherin uusin albumi Looking 4 Myself on tehty mukavuusalueella. Kaiken mahdollisen modernin R&B-supertähteyden saralla saavuttanut Usher on loihtinut kasaan paketin, jossa on jokaiselle jotakin, niin hyvässä kuin pahassa. Levylle on ahdettu ajallemme tyypillisiä, trance-samplella sisään ja turboahdetulla hoilauskertosäkeellä ulos -klubituuttauksia (Can’t Stop Won’t Stop, Euphoria), mutta myös joukko lähes täydellisesti tuotettuja R&B-melodraamoja sekä hiphopin ja popin välimaastossa samoilevia hittitäkyjä. Jälkimmäisistä erikoismaininnan ansaitsee Diplon tuottama Climax, joka on kevyesti yksi kuluvan vuoden parhaista kappaleista. Usheria artistina levy ei vie suuntaan tai toiseen, vaan yksinkertaisesti pitää hänet ajan hengessä kiinni, eikä vähiten albumilla vierailevien artistien (A$AP Rocky, Rick Ross) ansiosta. Looking 4 Myself yllättää tasan kerran, nimiraidallaan, joka on suorastaan hämmentävän toimiva sekoitus Hall & Oatesia ja tämän hetken kevyttä radiopoppia. Samalla kappaleeseen tiivistyy koko levyn ongelma: tämä on niin mukavaa, mutta pikkaisen munatonta musiikkia. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!