Minikritiikit, viikko 33

Kerkko Koskinen Orchestra – Trains & Letters

Ricky-Tick
75Säveltäjä Kerkko Koskinen uppoutuu yhä syvemmälle jazzin maailmaan. Mieltymys isoihin sovituksiin kulkee yhä mukana tärkeänä osana Koskisen tyyliä, aivan kuten muutama vuosi sitten UMO:n ja Verneri Pohjolan kanssa toteutetulla Agathalla. Trains & Letters –albumilla lauteilla hönkii pitkälti Ricky-Tickin vakionaamoista ja muista kotimaisen nykyjatsin eturiviläisistä koottu big band. Puhallinsektioissa ja rytmipuolella siis riittää voimaa ja svengiä. Koskisen sävellyksissä ja sovituksissa on kaiken monikerroksisuuden ohella kuitenkin mukavasti vivahteita ja rytminvaihdoksia, joiden myötä aluksi kuuntelijan tajuntaan suorastaan tulvahtava albumi hieman asettuu. Koskisen cembalo ja Panu Savolaisen vibrafoni tasapainottavat orkestraatiota mukavasti. Trains & Letters on kiivasrytminen mielikuvitusmatka suurkaupungin sykkeeseen, swingin ja third streamin kautta. Vilma Melasniemen ja Eero Ahon väliin lukemat kirjeet korostavat romanttisesti nimetyn albumin elokuvallisuutta, mutta jäävät silti hieman irrallisiksi. Toisaalta puhetta taustoittavat osuudet tuovat kokonaisuuteen sopivasti pohdiskelevuutta albumin urbaanin elinvoiman rinnalle, aivan kuten sen päättävä hieno It Was a Long Luxurykin tekee. (Tuomo Yrttiaho)

Moonface – Organ Music Not Vibraphone Like I’d Hoped

Jagjaguwar
72 Spencer Krugin toisella Moonface-levyllä (jos vuoden 2009 Sunset Rubdown -albumia Introducing Moonface ei lasketa) soivat sen nimen mukaisesti urut eivätkä sen edeltäjällä kuullut ”marimba ja paskat rummut” (Dreamland EP: Marimba and Shit-Drums, 2010). Wolf Paradesta parhaiten tunnettu kanadalaismuusikko käyttää viiteen kappaleeseensa 38 minuuttia, jotka hän täyttää kevyesti puksuttavilla konerytmeillä, jurnuttavilla urkumatoilla ja kohtalokkaan meditatiivisilla laulumelodioilla. Konsepti toimii erinomaisesti albumin kahdella ensimmäisellä kappaleella (Return to the Violence of the Ocean Floor, Whale Song), jotka kuulostavat Cabaret Voltairelta soittamassa Interpolin Lights-singleä, noin suunnilleen. Nopeatempoisemmat Shit-Hawk in the Snow ja Fast Peter jäävät ylipitkiksi sormiharjoitelmiksi, mutta Loose Heart = Lose Plan -päätösraidalla (”Talking Heads make me miss my friends”) Krug tavoittaa jälleen albumin yleistunnelmaksi muodostuvat lannistuneen, vaikeasti määriteltävän haikeuden. (Antti Lähde)
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Soft Metals – s/t

Captured Tracks
68 Ian Hicksin ja Patricia Hallin elektroduo esittäytyy lupauksia antavasti. Soft Metalsin nimetön esikoislevy soi tummasävyisiä elektropoppia, jossa on tunnelmaa ja tyylitajua siinä missä vaikkapa samoin tänä vuonna debytoineen Austran musiikissa. Sisällön kanssa portlandilaisilla on kuitenkin vielä tekemistä. Albumi käynnistyy erinomaisesti Psychic Drivingilla, Alwaysilla ja Voicesilla, jotka tuovat mieleen vuoroin Propagandan ja Ladytronin sofistikoituneen euroelektron, vuoroin Golden Filterin ja Glass Candyn nykydiscon. Sen jälkeen ideat ovat kuitenkin kortilla, ja kymmenen kappaleen joukkoon mahtuu lopulta liian monta instrumentaaliharjoitelmaa ja sisällöllisesti köyhää tunnelmapalaa, jotta albumia kehtaisi kokonaisuutena ylistää. (Antti Lähde)
http://youtu.be/c6dJ2Yuts6w