Minikritiikit, viikko 33

The Antlers – Undersea EP

Transgressive

77 Hyvä EP-levy tarjoaa yleensä ainakin yhden yllätyksen: näppärän coverin, viiston tyylikokeilun, räväkän instrumentaalin. Brooklyniläinen The Antlers hyödyntää formaattia kiitettävästi Undersealla, joka on yhtenäinen, bändille tyypillisestä indierocksoundista poikkeava kokonaisuus. Levyn neljä kappaletta ovat kuulaasti liplattavia tunnelmapaloja, joiden postrocktunnelmia väritetään muun muassa sordiinotrumpetilla (Zelda) ja kevyillä dub-sävyillä (Crest). EP:n keskeiseksi kappaleeksi nousee lähes 9-minuuttiseksi venyvä Endless Ladder, jonka kuplivaan raukeuteen on nautinnollista unohtua. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Cheek Mountain Thief – s/t

Full Time Hobby

55 Tunng-yhtye ei ole niin kauhean mielenkiintoinen. Se sekoittaa folkia, popia ja elektronisia elementtejä tavalla, joka on hetkittäin ihan viehättävää, mutta ei saa henkilöä riisuutumaan veuhkuissaan esimerkiksi alastomaksi. No, sen sitten tietää, mitä tapahtuu, kun ei-niin-kauhean mielenkiintoisen Tunng-yhtyeen jäsen Mike Lindsay menee ja perustaa sivuprojektin, joka sekoittaa folkia, popia ja elektronisia elementtejä tavalla, joka muistuttaa Tunngia, mutta ei ole edes niin mielenkiintoista. Cheek Mountain Thiefin nimetön esikoisalbumi turhake; ihan pätevä, mutta massaan hukkuva tekele, joka herättää parhaina hetkinään (Snook Pattern, Spirit Fight) mielleyhtymiä lahjakkaampiin hengenheimolaisiin, kuten Sufjan Stevensiin, Beirutiin ja King Creosoteen – ja saa koluamaan levyhyllyä niiden tuotosten löytymisen toivossa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Gaslight Anthem – Handwritten

Mercury

66 On tietysti makuasia, nouseeko fiilis parhaiten woo-ou-woo-oulla (Handwritten), ee-ee-e-eiillä (Howl), oh-sha-la-lalla (Here Comes My Man) vai oo-oo-oo-o-o-oo-oolla (Desire), mutta Gaslight Anthem ei jätä mitään sattuman varaan. Newjerseyläisyhtye huudattaa kuulijansa juhlatunnelmaan tämän äännemieltymyksistä riippumatta. Hyvät uutiset: Handwritten on parempi kuin jähmeä American Slang (2010) muttei yhtä hyvä kuin läpimurtoalbumi The ’59 Sound (2008) – saati laulaja Brian Fallonin ihastuttava Horrible Crowes -tuotos Elsie (2011). Mitään yllättävää Handwritten ei kuitenkaan tarjoa: se on juuri odotetun kaltainen kattaus poskiapunastuttavan tunteellisia lyriikoita (”With your Bette Davis eyes / and your mama’s party dress”), luomu-Killersiltä maistuvaa springsteenismiä, kesytettyä ruutupaita-punkrockia ja sydäntä pakahduttavaa urahtelua. Normista poikkeavat lähinnä neilyoungisti lompsuva Keepsake, U2-balladismin kanssa flirttaileva Mae sekä Too Much Blood, jota luotaantyöntävämpään testosteronirockiin eivät Seattlen ankeimmatkaan grunge-opportunistit milloinkaan yltäneet. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Susanna Hoffs – Someday

Vanguard

90 No tämäpä tuli puun takaa! Viime vuonna julkaistu The Banglesin comeback-levy Sweetheart of the Sun kävi lähellä täysosumaa, mutta yhtyeen laulaja-kitaristi Susanna Hoffsin soololevyltä ei osannut odottaa mitään. Somedayn upea vuosikertapop kuitenkin osuu napakymppiin kuin varkain. Kaunis, muhkeasti orkestroitu ja häpeilemättömän 1960-lukulainen levy lumoaa lämpimän välittömällä charmillaan. Parhaimmillaan Someday kuulostaa siltä kuin Burt Bacharach olisi tehnyt yhteistyötä The Mamas & the Papasin kanssa. Jouset vellovat kuin Tyynenmeren aallot, ba ba baat ja uu aat hellivät ja melodiat ovat kuin Kalifornian lämmössä kasvaneita kukkia. Huippuhetket, kuten kaihoisa Picture Me, riemukas One Day, romanttisen vanhanaikainen All I Need, majasteetillinen Raining ja huoleton This Is the Place ovat kerrassaan upeaa klassista kalifornialaista sunshine-poppia. (Kimmo Vanhatalo)

http://www.youtube.com/watch?v=3Fut4Rkzlp4

The Memories – s/t

Underwater Peoples

71 Tein kesän alussa mixtapen, jossa oli pelkkiä sokkona valikoituja Camper Van Beethovenin, Dead Milkmenin, Royal Truxin ja Descendentsin kappaleita sekä pari raitaa Daniel Johnstonia. Kun sitä soittaa helvetin lujaa korvakuulokkeista, se saattaa juuri ja juuri pitää ihmisen täysjärkisenä ja ruumiinlämmön riittävän korkealla. Siinä on jotain samaa kuin vanhassa, kojelaudalla paahtuneessa Beckin Mellow Gold -kasetissa, jonka päivittäiseen kuuntelemiseen kokemus kesästä on joskus aikoinaan ankkuroitunut. Siinä on jotain samaa kuin valtavassa Banana Split -jäätelötuutissa, jonka ostin eräänä vähemmän vilpoisena darrapäivänä S-marketin itsepalvelukassalta ja josta tuli koko kesän ainoa arvokkaalta tuntuva kokemus. Tämän albumin kansi on samanvärinen kuin se jäätelö ja biisit kuulostavat samalta kuin edellä mainitut bändit. Mukaan räminään on ripoteltu hieman pakollista doo-woppia ja miltä-PhilSpector-kuulostaisi-zombina-vaikutteita, mutta oli siinä jäätelössäkin liikaa kaikenmoista täytettä, joka oli vain pakko niellä. Come on, mitä oikein odotit kesältä? Italialaista gelatoa? (Joni Kling)

http://www.youtube.com/watch?v=g3gAEWwCRWk

The Offspring – Days Go By

Columbia

26 Siinä se on keskellä levyä. Räikeänä, rumana, laskelmoivana, kaksinaamaisena ja eltaantuneena. Raikkaana ja tuoreena kuin auringossa mätänevä appelsiini – Cruising California (Bumpin’ In My Stereo), The Offspringin tämänkertainen yritys tehdä kesähitti. “With the radio on, plays it all summer long”, Dexter Holland laulaa. Saahan sitä uneksia. Mutta kaikkia munia ei kannata laittaa samaan koriin, kuten entinen emäntä tiesi kertoa. Siksi Dexter ja kumppanit yrittävät kuulostaa levyn nimibiisillä Foo Fightersilta, All I Have Left Is Youlla U2:lta, Future Is Now’lla My Chemical Romancelta ja O.C. Gunsilla reggaen ja lattarin sekasotkulta. Jostain syystä yhtye on myös päättänyt tehdä uuden version vuoden 1992 Ignition-levyn Dirty Magic -kappaleesta. Kun Holland ei laula perseen sheikkaamisesta tai stringeistä, jotka ovat kuin hammaslanka, hän laulaa vanhenemisesta ja kuolemasta. Teini-ikäisenä olin The Offspring -fani, enkä haluaisi olla liian armoton yhtyettä kohtaan. Tämä levy on kuitenkin vain ja ainoastaan masentava. (Kimmo Vanhatalo)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Redd Kross – Researching the Blues

Merge

74 Redd Krossin comeback-levyn Researching the Bluesin nimi tuntuu viittaavan akateemiseen kuivakkuuteen, mutta pelko on turha. Tämä kalifornialaisyhtye on aina kuulunut enemmän purkkapopin, huonojen tv-sarjojen, b-elokuvien, lauantaiaamun piirrettyjen ja teinihömpän kuin ryppyotsaisen tosikkouden maailmaan, ja niin myös tällä kertaa. Partridge Family -pinsseillä koristellusta laukusta löytyy yhä beat-kirjallisuuden sijaan Tiger Beat -lehti. Voimapoplegendojen ensimmäinen levy sitten vuoden 1997 kuulostaa heti tutulta – 1960-lukulaiset soundit autotallirockista purkkapoppiin ja folkrockista merseybeatiin yhdistyvät hardrock-riffeihin ja suriseviin kitaroihin. Researching the Blues on vuoden tähän mennessä paras siivu klassista powerpoppia, mutta musiikin laadun lisäksi kultamitali irtoaa myös kilpailijoiden puutteen takia. Useammasta loistokappaleesta huolimatta levyä vaivaa soundillinen yksipuolisuus. Ainoastaan levyn päättävä Hazel Eyes pyrkii monipuolisempaan ilmaisuun. (Kimmo Vanhatalo)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Äänijännite – s/t

omakustanne

83 Syntikoita ja futuristista diskosoundia yhdistelevä Äänijännite pamahti tutkaani muutama vuosi sitten tiukalla keikallaan sekä Thrust EP:n voimin. Nyt Äänijännitteeltä on ilmestynyt kokopitkä omakustannelevy, joka kehittää yhtyeen soitinorkesterista laulu- ja soitinorkesteriksi. Instrumentaalikappaleiden ohella muutamassa kappaleessa laulaa Siinai-yhtyeessä vaikuttava Saku Kämäräinen. Levy toimii koko kompaktin 40 minuutin pituutensa, ajan ja lauluraidat tuovat odotettua vaihtelua yhtyeen tuotantoon. Avausraita Gelsomina, sitä seuraava Soft Grip sekä sykkivälle bassolla varustettu Mirage nousevat esiin parhaimpina ralleina, ja kaiken kaikkiaan levy on hyvin rakennettu. Täysosuma ei voi vielä puhua, mutta koska albumi saa aikaan halun päästä Äänijännitteen keikalle heilumaan kaljapäissään, on jotain tehty oikein. Uskonkin, että livenä materiaali nousee vielä toiselle tasolle. (Tero Uuttana)