Minikritiikit, viikko 32

The Cool Kids – When Fish Ride Bicycls

Green Label Sound
61 Chicagolais-detroitilainen hiphop-duo säväytti kolmen vuoden takaisella Bake Sale -minialbumillaan, jonka minimalistinen ja retrofuturistinen soundi nosti yhtyeen ennen kaikkea nimensä mukaisten “viileiden skidien” suosioon. Lukemattomien viivästysten ja väärien hälytysteen jälkeen ilmestyvä When Fish Ride Bicycles ei tavoita edeltäjänsä särmää ja persoonallisuutta vaan jää yhdeksi vuoden suurimmista pettymyksistä rytmimusiikin saralla. Levyn yhdestätoista kappaleesta vain clipsemäisen napakka Sour Apples (mukana Blink-182:n Travis Barker) ja soulmies Mayer Hawthornen svengiyttämä Swimsuits nousevat Black Magsin ja 88:n kaltaisten Bake Sale -klassikoiden tasolle. Linjakas ja yhtenäinen levy sentään on, tasapaksuudessaan. Kaksi keskinkertaista Neptunes-biisiä uppoavat hyvin Evan ”Chuck Inglish” Ingersollin näkemyksekkään, mutta yksipuolisen tuotannon sekaan. (Antti Lähde)
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Alice Gold – Seven Rainbows

Fiction
74 Lontoolainen Alice Gold nousee heti esikoisalbumillaan Florence-aikakauden naispuolisten popartistien kärkikaartiin. Seven Rainbows on sekava ja opportunistinen, mutta joka käänteessään jollain tavalla kiinnostava ja särmikäskin kokonaisuus; kuin hyvällä maulla koottu irtokarkkipussi, jossa on riittävästi väkevää salmiakkia ja kirpeää hedelmää. Dan Careyn (Franz Ferdinand, Hot Chip, Lily Allen) tuottama albumi onnistuu kolmella rintamalla: Gossipin rupista tanssirockia simuloidaan onnistuneesti esikoissinglellä Orbiter ja sen vähäverisemmällä kaksoiskappaleella Fairweather Friend. Rilo Kileyn kaltainen valtavirran aikuisindie soi puolestaan luontevasti elektronissävytteisellä And You’ll Be Therellä. Hyvä on myös Adelen ja Duffyn nykysoulsävyjä tavoitteleva kakkossingle Runaway Love, mutta voiton vie Carole King -henkinen balladi End of the World, jonka perusteella Goldista saattaa tulevaisuudessa kehkeytyä jotain aidosti merkittävää. (Antti Lähde)
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Frank Turner – England Keep My Bones

Xtra Mile / Epitaph
86 Entisen Million Dead– ja Propagandhi-miehen neljäs soololevy on raikasta kuultavaa. Kotimaisista kollegoista varmaan Jaakko & Jay on osuvin vertailukohta, vaikkei teekään täyttä oikeutta Turnerille. Folkahtavan pop-punkin ja punkahtavan pop-folkin välimaastossa taiteilevan, varsin moni-ilmeisen kokonaisuuden sitoo yhteen Turnerin pettämätön melodian taju. Oli kyse sitten Riversin perinnefolkista, I Still Believen duunarirockista tai Redemptionin kevyestä poppistelusta, kappaleet saavat toivomaan, että horjuisi englantilaisessa pubissa nousuhumalaisesti halailemassa parhaita ystäviään ja hoilaamassa sydämensä kyllyydestä laulujen mukana kolpakko kourassa. Liian nolostuttavan sentimentaalinen tuokiokuva? Kyllä varmaan, mutta rehellinen. Samantyyppinen veitsenterällä tasapainoilu kutkuttavan paljaan rehellisyyden ja nolostuttavan naiiviuden välillä jatkuu koko levyn läpi pisteiliään sarkasmin ryydittämänä. Näinä kyynisinä aikoina on vaikea niellä kakistelematta toteamuksia, kuten: “Who would have thought that after all something as simple as rock’n’roll would save us all”. Samaan aikaan levy on kuitenkin täynnä teräviä huomioita maailmasta ja sen sivuvaikutuksista, kuten päätösraidan mantra ”There is no God, we’re all in this together” tai Eulogyn ”Not everyone can be Freddie Mercury”. Kerrassaan mainio levy. (Jarkko Immonen)
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Zomby – Dedication

4AD
69 Henkilöllisyyttään varjeleva Zomby nousi viimeistään 4AD-diilinsä myötä dubstepin tunnetuimpien artistien joukkoon. Aiemmin Rampin, Werkin ja Hyperdubin kaltaisille levymerkeille kottikärryllisen singlejä tehtaillut brittituottaja jatkaa Dedication-albumilla entisestään erkaantumistaan konemusiikin getosta: Animal Collectiven Panda Bear vierailee Things Fall Apart -singlellä, joka kuulostaa täsmälleen odotuksien mukaiselta yhdistelmältä kaiutettuja lauluharmonioita, kuplivan nakuttavia melodioita ja hermostuneita rytmejä. Jos Zombyn esikoisalbumia Where Were U in ’92? (2008) markkinoitiin “1990-luvun alun rave-albumina, jota ei koskaan julkaistu”, muistuttaa Dedicationin painostava ja raskas tunnelma vuosituhannen vaihteen synkkyydestä; levyn jälkipuolisko on ilottomuudessaan ja energiattomuudessaan jopa ahdistavaa kuultavaa. Eniten levyyn rakastumista hankaloittaa kuitenkin sen luonnosmaisuus: 16 kappaleesta vain kolme ylittää 3 minuutin rajapyykin! Elastisesti sykkivä Natalia’s Song -single ja Witch Huntin ja Salamanderin kaltaiset tunnelmalliset välisoitot kertovat paljon Zombyn lahjakkuudesta, mutta paljon jää tällä albumilla myös kuulijalle välittymättä. (Antti Lähde)
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!