Minikritiikit, viikko 32

Blanche Blanche Blanche – Wink With Both Eyes

Night People

62 Vermontilaisduo Blanche Blanche Blanche on kovin perinteinen makuuhuonebändi. Luotto äärimmäisellä DIY-meiningillä kahmittavaan indiepuristisuosioon on niin kova, että lopullinen visio ja arvostelukyky hämärtyy. Puhuttiin sitten Ariel Pinkistä, The Magnetic Fieldsistä tai John Mausista, kotipoppareiden varhaistuotantoihin mahtuu järjetön määrä kuonabiisejä ennen fokuksen löytymistä. Juuri varhaisesta Magnetic Fieldsistä Blanche Blanche Blanchen kakkoslevy Wink With Both Eyes muistuttaakin. Erotuksena on se, että laulajatar Sarah Smith kuulostaa Susan Anwayn sijaan Stereolabin Lætitia Sadierilta. Siihen nähden, miten huikeita kymmenen sekunnin melodianpätkiä levy sisältää, lopputulos on uskomattoman ärsyttävää ja hahmotonta kuunneltavaa. Syy on enimmäkseen siinä, että Blanche Blanche Blanchen maailmassa biisin päällimmäinen funktio tuntuu olevan mahdollisimman monen syntikkaraidan yhdistäminen levottomaksi äänisotkuksi. Onneksi sekaan mahtuu johnmausiaanisen vääristynyt The River, polyfoniakokeilussaan onnistuva, ylinopeutetulta Saint Etienneltä kuulostava Jason’s List ja ofmontrealmaisen sokerinen 4amour 4. Enää näiden lo-fin pikku hengetärten (äh, anteeksi) pitäisi löytää punainen lanka makuuhuoneensa pölyn seasta, eikä julkaista viittä levyä yhden vuoden aikana. Nykyvammailu on melodiakorvan tuhlauksena verrattavissa omasta huolimattomuudesta johtuvaan pikkulegojen vahinkoimuroimiseen. Katsotaan parin vuoden päästä uusiksi. (Oskari Onninen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Deep Time – s/t

Hardly Art

59 Yhden albumin ja kourallisen ep-levyjä Yellow Fever -nimellä julkaissut austinilaisduo tekee napakkaa, minimalistista ja matemaattisen tarkkaa kitarapoppia, jossa on valitettavasti hengen paloa yhtä vähän kuin taulukkokirjassa. Jennifer Moore tulkitsee notkeita melodiakulkuja ilmeettömästi kuin Laetetia Sadier, mutta tämän Stereolab-yhtyeen värikylläisestä hurmaavuudesta Deep Time jää toivottoman kauas. Yhdeksän kappaleen kokonaisuus voi viehättää Life Without Buildingsin, Young Marble Giantsin tai Organin kaltaisten kuivakkaan indiepopin mestareiden ystäviä, mutta heillekään Deep Time tuskin tarjoaa muuta kuin melko pätevää korviketta. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Dying Fetus – Rign Supreme

Relapse

81 Wow! Pikkupoikana ajattelin, että tältä se paljon puhuttu death metal varmaan kuulostaa. Ja niin se kuulostaakin! Eli kolmelta vihaiselta mieheltä kiinalaisessa ravintolassa. He lukevat ruokalistaa ääneen kiinankielisiä merkkejä foneettisina aakkosina käyttäen, rummuttavat pöytää syömäpuikoilla ja ovat tosi nälkäisiä. Kevätkääryleitä pöytään ja heti! Ahmivatkohan nämä tyypit yhtä nopeasti kuin soittavat? Sen täytyy olla oikea ruokaverilöyly! Kuuntelen tätä levyä juuri Soundcloudissa. Se sisältää sellaisia kappaleita kuin Devout Atrocity, From Womb to Waste, Invert the Idols, In the Trenches ja Blood of Power. Jokaisen nimen perässä on Soundcloudin pieni sydänlogo, jota painamalla voi ilmaista tykkäävänsä biisistä. Haluan klikata jokaista niistä. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Holograms – s/t

Captured Tracks

77 Tukholmalainen Holograms mallintaa 1980-luvun alun jälkipunkia – esikoislevynsä kantta myöten – jopa huvittavan uskollisesti. Bändi ei kuitenkaan vaikuta tippaakaan opportunistiselta, vaan sen soitosta heijastuu rempseä teeskentelemättömyys ja hällä väliä -asenne, joka monelta samoilta apajilta ammentavalta nykybändiltä puuttuu. Holograms asettuu keskellä kolmiota, joiden kulmissa seisovat monoliittimaisen jylhinä ja taatusti monokromaattisina varhainen Killing Joke, itsensä vielä punkbändiksi mieltävä Joy Division sekä se yhtye, joka Buzzcocksista olisi voinut kehittyä, mikäli Howard Devoto ei olisi kalppinut karkuun perustamaan Magazinea. Kolhosti rämisevien kitaroiden, holtittoman rummutuksen ja epämääräisesti pörisevien alkusyntetisaattorien muodostaman äänikuvan täydentää laulaja Anders Lagerströmin oikeaoppisen alavireinen kailotus. Biiseistä Monolith, Stress ja You Are Ancient nousevat jopa esikuviensa tasolle. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Ice Choir – Afar

Underwater Peoples

72 The Pains of Being Pure at Heartin rumpali Kurt Feldman ei luultavasti osaa päättää, haluaisiko hän olla mieluummin Pet Shop Boysin Neil Tennant, Prefab Sproutin Paddy McAloon vai Scritti Politin Green Gartside. Siispä hän haluaa olla ne kaikki samanaikaisesti. Ice Choir -projektin debyyttilevy on kuin Feldman olisi tehnyt tribuutin suosikkibändeilleen. Albumilla soi se sydämellisellä tavalla synteettinen 1980-luvun pop, jolle paras mahdollinen paikka on John Hughesin elokuvissa. Sofistipopisti kimaltava Teledrips tanssittaisi ujosti ihastustaan vilkuilevaa poikaa koulubileissä, Everything Is Spoilt By Use -slovari soisi kun elokuva päättyy suutelukohtauksen jälkeen pysäytyskuvaan. Lopputekstit virtaisivat Simple Mindsin soundeja Pet Shop Boysin melodioihin naittavan Two Ringsin soidessa. Loppuun vielä ainaiset retromania retromania plaa plaa plaa -hokemat, vaikka The Ice Choir kierrättää niin oikeita asioita, ettei sille pitäisi olla vihainen. Pastissin paksuudesta johtuen lopputulos on vain enemmän harmiton kuin hurmaava. (Oskari Onninen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Lawrence Arabia – The Sparrow

Bella Union

63 Viimeisen päälle tyylikäs musiikki voi olla joskus kovin tylsää. Niin myös Lawrence Arabian eli muun muassa The Ruby Sunsissa sekä Feistin ja Okkervil Riverin kiertuekokoonpanoissa soittaneen James Milnen tapauksessa. Uusiseelantilaisen multi-instrumentalistin johtamaan yhtyeen kolmas albumi on ilmavaa ja taidokkaasti sovitettua kamaripoppia, josta tulee mieleen ennen kaikkia Andrew Bird mutta myös Danger Mousen 1960-lukuiset tuotannot Norah Jonesille ja Broken Bellsille sekä Lambchop leikkisimmillään. Milne laulaa väräjävällä, Hefnerin Darren Haymanista muistuttavalla äänellään näppäriä popkudelmiaan, jotka eivät kuitenkaan pahaenteistä Bicycle Riding -pianomietelmää lukuun ottamatta tunnu oikein miltään. Vuoden keskinkertaisimpia hyviä levyjä. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Rick Ross – God Forgives, I Don’t

Maybach Music / Def Jam

78 Kuluvan ja viime vuoden sekalaisia hiphop-äänestyksiä dominoinut ihmisvuori Rick Ross ilmoitti jo hyvissä ajoin, että tästä albumista tulee Snoop Doggin Doggystylen ja Biggien Ready to Dien kaltainen klassikko. Ja kyllähän hän sitä toivoo ja yrittää, voi kuinka hän toivoo ja yrittääkään. Melkein puolen albumin verran kuulostaa, että Rozay saattaa päästä liki ainakin pienempiä räppiklassikoita – sellaisia kuin Ghostfacen Fishscale. Siinä määrin mustan karhuherran räppäys huokuu karismaa ja biitit valuvat hunajaa kuin konsanaan valtavirtaräpin loistokaudella aiemmin 2000-luvulla. Sitten pölkylle putoaa Hold Me Back -kappaleen johdolla kolme juuri sellaista kalkkunaa, joiden sävyttömyys ja umpimielinen, hengästyttävä typeryys ovat raahanneet kaupalliset rap-levyt viime vuosina pohjaan kuin ankkuriin tarttuneet merihirviöt. Sen jälkeen albumi toipuu taas oikein nautittavaksi kokemukseksi, mutta vahinko on jo tapahtunut. Klassikko jää haaveeksi ja Ross saa tyytyä vuoden alkupuolen toiseksi parhaan mainstream-rap-albumin titteliin. Edelle kiilaa nimittäin mies, jolla on tilillään se kaikkien aikojen hiphop-klassikko. Vanha kettu Nas ei ole ainoastaan ylivertainen räppäri, hänen uusi albuminsa Life Is Good on myös parempi levy kuin tämä. (Santtu Reinikainen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Soul Asylum – Delayed Reaction

429 Records

39 Soul Asylumin ensimmäinen kansainvälinen hitti Runaway Train julkaistiin singlenä vuonna 1993 ja viimeinen, Misery, kahta vuotta myöhemmin. Kappaleiden väliin jäävä menestysjakso on vain murto-osa yhtyeen liki 30-vuotisesta urasta. Suosion syrjäseuduilla orkesteri on kuitenkin onnistunut keräämään itselleen pienen ja uskollisen ystäväkunnan, joka jäänee yhtyeen kymmenennenkin studioalbumin kohderyhmäksi. Pitkän linjan fanien iloksi David Pirner joukkioineen vertyy muutamankin kerran (Gravity, The Streets) rouheaan iskuun, joka tuo mieleen mainiosti aikaa kestäneen Hang Time -albumin (1988). Elinvoimaisten kiskaisujen vastapainona on kuitenkin harmillisen paljon yhtyeen perisyntejä – college-rockin ennalta arvattavaa dynamiikkaa, keskitien riffittelyä ja 1990-lukulaista tuotantojälkeä. Niiden myötä kokonaisvaikutelma lipsahtaa yhtyeen omistautuneisuudesta ja kokeilunhalusta huolimatta laiskanpulskeaksi ja paljastaa Soul Asylumin epämuodikkuudessaan krooniseksi b-sarjalaiseksi. Tämä on hienoinen sääli, sillä asiaansa vilpittömästi uskovalle Pirnerille soisi kernaasti vielä toisenkin työvoiton. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!