Minikritiikit, viikko 31

The Cars – Move Like This

Hear
82 The Cars kehittyi urallaan laskusuuntaisesti yhdestä uuden aallon klassisimmista levytyksistä (nimetön debyytti vuodelta 1978) juustoiseen stadionrockiin ja hiukan yskivään loppuun vuonna 1988. Tuskinpa kukaan odotteli yhtyeen paluuta henkeään pidätellen, ja siksi yllätys Move Like Thisiä kuunnellessa onkin mitä iloisin. Ric Ocasek ja kumppanit (alkuperäiskokoonpanosta puuttuu vain vuonna 2000 kuollut basisti/laulaja Benjamin Orr) tähtäävät tiukalla osumatarkkuudella alkuaikojensa soundiin, ja sellaiset kappaleet, kuten Too Late, Sad Song ja Blue Tip ovat juuri sellaista jäntevää, särmikästä ja tarttuvaa poppia, mitä The Cars parhaimmillaan teki. ”Viimeinen hidas” -suosikki Driven suuntaankin kumarretaan slovareilla, kuten Soonilla ja Take Another Lookilla. Keep on Knockingin turpea hardrock tai osuvasti nimetty Drag on Forever ihastuttavat vähemmän. Kaiken kaikkiaan Move Like This on kuitenkin paljon parempi kuin mitä näiltä jo harmaahapsisilta uuden aallon poppareilta olisi ikinä uskaltanut odottaa. (Kimmo Vanhatalo)
http://www.youtube.com/watch?v=xxqxNzlEFM4

Dengue Fever: Cannibal Courtship

Concord
76 Amerikkalaisyhtyeen levyn kannessa komeilee kitaristi Zac Holtzmanin instrumentti ”the Mastodong”. Sen yläosassa on etenkin surf-, garage- ja indierokkareiden suosima Fender Jazzmaster -kitara, alaosassa puolestaan kambodžalainen perinnesoitin chapei dong veng. Mutanttisoitin kuvaa aika hyvin Dengue Feveriä – se on yhdistelmä amerikkalaista ja kambodžalaista kulttuuria, mennyttä ja nykypäivää, popkulttuuria ja Kambodžan veristä historiaa. Kovin paljon uutta Dengue Feverin neljäs levy ei tuo yhtyeen psykedelian, surf rockin, garagen, jazzin ja 1960-luvun kambodžalaisen popin sekoitukseen. Jotkut albumin englanninkieliset lyriikat (suurin osa levyn kappaleista on laulettu khmerin kielellä) hiukan särähtävät korvaan, mutta kaiken on kuitenkin valmis antamaan anteeksi silloin, kun vokalisti Chhom Nimolin taivaallinen ääni ja yhtyeen hypnoottinen musiikki loksahtavat paikoilleen ja löytävät kuuloluita aivan uudella tavalla värisyttävän soundin. (Kimmo Vanhatalo)
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Horrors – Skying

XL Recordings
83 The Horrors ilmeisesti omistaa aikakoneen. Nimettömällä esikoisalbumillaan (2007) yhtye remusi kuin vuoden 1968 huuruisimpiin halloween-bileisiin buukattu garageprojekti, kun sitä seuraavalla Primary Colorsilla (2009) se sukelsi päätä pahkaa vuoden 1990-luvun alun velloviin MBV-kitarameriin. Kolmannella albumillaan se pakittaa 1980-luvun alkuun, stadionsuosiota edeltäneen Simple Mindsin ja The Chameleonsin kaltaisten taiderock-romantikkojen mahtipontisiin maisemiin. Vaikka Horrors tykkääkin takkinsa kääntämisestä ja trendien nuuskimista, parantaa se juoksuaan albumi albumilta – myös myynnillisesti: Skying singahti ilmestyessään Iso-Britannian albumilistalla jo viidenneksi. Laulaja Faris Badwan on The Horrorsin vahvuus ja heikkous; jäänviileän 24-vuotiaan ääni on kolhoudessaan vaikuttava, mutta karismaa tai sanottavaa voisi olla enemmänkin. Vuoroin sotilaallisine, vuoroin baggysti svengaavine rytmeineen ja vuoroin vellovine, vuoroin helmeilevine kitaroineen Skying on tasaisen komeaa ja yllättävänkin monipuolista kuultavaa. Levyn kymmenestä kappaleesta nousevat esiin jylhät I Can See Through You ja Still Life, raukea You Said sekä vanhan Horrorsin rapeudesta muistuttava Monica Gems. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Steve Mason & Dennis Bovell – Ghosts Outside

Domino
89 Steve Mason on äänensä puolesta rauhoittavin laulaja sitten Red House Paintersin Mark Kozelekin. Britin lempeää muminaa on kuultu paitsi kovasti kaivatun The Beta Bandin, myös sitä seuranneiden sooloprojektien King Biscuit Timen ja Black Affairin levyillä – sekä tietysti viime vuoden Boys Outsidella, Mason mestarillisella sooloesikoisella, joka on nyt päässyt 58-vuotiaan tuottajagurun Dennis Bovellin (The Slits, Linton Kwesi Johnson) käsittelyyn. Steve Mason ja dub ovat taivaassa syntynyt liitto ja Ghosts Outside mahdollisesti jopa emoalbumiaankin vaikuttavampi kokonaisuus. Bovell on löytänyt Masonin kappaleista olennaisen, eikä ilmava tuotanto kuulosta missään vaiheessa päälle liimatulta. Tila on tehnyt hyvää erityisesti The Letterille ja Lost and Foundille, jotka genren perinteitä kunnioittaen on nimetty uudelleen, ensimmäinen Letter Dubiksi ja jälkimmäinen Lost & Dubiksi. (Antti Lähde)
Steve Mason & Dennis Bovell – Letter Dub

Paavoharju – Ikkunat näkevät EP

Fonal
64 Olkoonkin Paavoharju tinkimättömimpiä ja hienoimpia suomalaisbändejä ikinä, ryhmän ensimmäinen julkaisu kolmeen vuoteen jättää puoliviileän olon. 20-minuuttisen, myöhemmin kasettina julkaistavan digi-ep:n seitsemästä biisistä kolme on uusia versioita vanhoista biiseistä, kolme täysin uusia ja yksi internetissä pyörinyt, mutta vain kokoelmayhteydessä julkaistu harvinaisuus. Uutuuksista Tuonen marja ja Tulilehtisade ovat varsin luonnosmaisia äänikollaaseja ja Mistä hän oli tullut lyhyt biittipohjainen välike. Spesiaalia antia ep:llä on vain toismaailmallinen päätösbiisi Aurinkotuuleen, joka lienee bändiin vihkiytyneille jo ennakkoon tuttu. EP:n kannalta on hieman harmi, että levyn onnistunein runko muodostuu vanhojen biisien vaihtoehtoisista versioista. Kevätrummun uusi versio on onneksi hukannut originaalin karmean Bollywood-humpan ja onnistuu kuulostamaan biitittömältä tanssimusiikilta. Aamuauringon tuntuisesta tehty kitaraversio puolestaan on Paavoharjun mittapuulla hämmentävän rytmikästä ja hämmentävän poppia. Pahin pettymys hälvenee, sillä Yann Tiersenistä muistuttavan pianon säestämä nimikappale on Paavoharjun uran hienoimpia. Kun bändin mieslauluista vastaava Toni Kähkönen pyytää lepopaikkaa, Paavoharjun musiikin surumielinen pyhyys hohkaa vahvempana kuin koskaan. (Oskari Onninen)
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Yes – Fly From Here

Frontiers
47 Yes on postmoderni yhtye. Kokoonpanot vaihtelevat, miehiä tulee ja menee. Nyt, kun laulaja-lauluntekijä Jon Anderson on mitä ilmeisimmin heivattu kokoonpanosta lopullisesti, seisoo – tai kaatuu – yhtye toisen tukipilarinsa, basisti-lauluntekijä Chris Squiren varassa. Historia toistaa itseään: vähän yli 30 vuotta sitten Yes oli samassa tilanteessa. Andersonin tilalle otettiin klooniksi Trevor Horn, ja koskettimiin Geoff Downes. Nyt Downes ja Horn ovat palanneet, tosin Hornin tontiksi jää tuotanto ja säveltäminen. Levy koostuu parikymmenminuuttisesta Fly from Here -teoksesta sekä muutamasta irrallisesta esityksestä. Paikoitellen tuntuu kuin kuuntelisi aitoa Yes-levyä. Steve Howen kitarointi on hänelle tyypillistä ja Squiren jykevät bassoriffit edelleen sovitusten keskiössä. Downes ei ole mikään soittovirtuoosi, ja tästä syystä koskettimien osuus on levyllä varsin näkymätön. Rumpali Alan White on aina ollut kykenevä, mutta varsin persoonaton. Fly from Here jää teoksena hieman etäiseksi. Lentokenttä-metaforat eivät kolahda. Paikoitellen teos on musiikillisesti ihan kelvollista, mutta siitä jää väärän rahan vaikutelma. Jon Andersonin korvaaminen samankuuloisella laulajalla ei ole kovin järkevä ratkaisu. Paikoitellen kuuntelija menee halpaan, kun Benoit Davidin laulu nyansseineen muistuttaa täysin Andersonin ääntä. Aiemmat Hornin tuottamat Yes-levyt (90125 ja Big Generator) ovat olleet melkoisia täysosumia. Fly from Here on sen sijaan epätasainen musiikiltaan ja sijoittelultaan. (Marko Virta)
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!