Minikritiikit, viikko 31

Dusted – Total Dust

Polyvinyl

80 Torontolainen Brian Borcherdt hankkii elantonsa erinomaisessa Holy Fuck -yhtyeessä, jonka leipälaji on ryskyvästi tanssittava elektroninen noisepop. Hänen Dusted-aliaksen alla julkaisema sooloesikoisensa on kuitenkin jotain aivan muuta: kokoelma hauraita folk-lauluja, joissa Galaxie 500:n tähtiintuijotteleva viattomuus yhdistyy Mark Laneganin minimalistiseen murjotukseen. Total Dust pitää itsestään hyvin vähän meteliä ja on ohi alle puolessa tunnissa, mutta puolet sen kymmenestä kappaleesta on erinomaisia. Niistä paras, Property Lines, yhdistää briljantisti murisevan PJ Harvey -riffin sinisilmäiseen Neil Young -falsettilauluun. Eniten päänvaivaa aiheuttaa kuitenkin single (Into the) Atmosphere, jonka kertosäe on anastettu suoraan… niin, mistä? (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Elton John vs. Pnau – Good Morning to the Night

Mercury

86 Pakko myöntää, että tämä albumi tuli täysin puskista, vaikka tänä kesänä Ibizalla viihtyvä Elton John otti australialaisen Pnau-duon hoiviinsa jo aikoja sitten. Pnau on ommellut tilkkutäkin lähinnä Johnin 1970-luvun kappaleista ja se täkki lämmittää ruumista, mieltä ja sydäntä. Nimibiisi rullaa vastustamattoman house-biitin avulla, pieneksi hitiksi kehittynyt Sad keimailee diskopallon alla kyyneleet silmissä ja Telegraph to the Afterlife on täydellistä musiikkia kesäisen aamyön tärkeisiin hetkiin. Phoenix puolestaan sysää kaikki samannimisen yhtyeen tuotokset kertaheitolla turhakkeiden joukkoon. Relevantista otteestaan huolimatta Good Morning to the Night tempaisee kuuntelijan salakavalasti aikaan, jolloin nerollamme oli hassummat kakkulat ja paremmat huumeet. Ehkä paras Elton John -levy, ehkä paras tänä vuonna kuulemani levy ja ehkä täydellinen esimerkki siitä, miten vanhan musiikin voi muodistaa tyylillä viemättä lähdeteoksilta mitään pois. (Markus Hilden)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mary Epworth – Dream of Life

Hand of Glory

84 Mary Epworth on saanut kehittyä rauhassa; brittilaulajattaren ensimmäiset singlet julkaistiin jo viime vuosikymmenen lopulla, mutta albumimitassa häntä kuullaan vasta nyt. Asialla on puolensa: lopputuloksena on häkellyttävän kypsä esikoisalbumi – mutta kiinnostaako se ketään, kun The Saddle Songin ja Black Doen nostattamat aallot ovat aikaa sitten laantuneet? Britannian ykköstuottajaksi (Adele, Florence + the Machine) nousseen Paul Epworthin sisar on vahvaääninen laulaja vailla maneereja. Hänen äänessään on samaa vaivatonta luontevuutta kuin Aimee Mannilla tai Low’n Mimi Parkerilla. Epworthin musiikki on kuitenkin monipuolisempaa: aisaparinsa Will Twynhamin kanssa hän on luonut musiikillisen universumin, jossa folkin maanläheisyys lyö kiehtovalla tavalla kättä milloin goottirockin, milloin gospelin ja milloin 1960-lukuisen barokkipopin kanssa. Levyn yhdestätoista kappaleesta ainakin kahdeksan on erinomaisia. Black Doen muhjuinen jyrinä kuulostaa Mount Eerien ja Bad Seedsin kaksintaistelulta, Heal This Dirty Soul rakentaa sillan Emmylou Harrisin kuisticountryn ja Jason Piercen lohtulaulujen välille, kun taas Come Back to the Bough’n kieppuvat stemmat ovat pakanallisia kuin Dead Can Dance. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

John Frusciante – Letuf-Lefr EP

Record Collection

83 Maailman ihanin John Frusciante on ollut viime aikoina harmillisen etäinen. Vuosituhannen alkupuolella levyn viikossa, kaksi parhaassa julkaisseelta kitaristilta ei ole ilmestynyt sekuntiakaan uutta musiikkia omissa nimissä sen jälkeen, kun hän joulukuussa 2009 ilmoitti jättäneensä Red Hot Chili Peppersin – aika on tärvääntynyt The Mars Voltan Omar Rodriguez-Lopezin ja Speed Dealer Moms -elektriotrion kanssa häärätessä. Syyskuussa ilmestyvää PBX Funicular Intaglio Zone -sooloalbumia ennakoiva ep on hämmentävyydessään riemastuttava paluu: viisi kappaletta progressiivisesti rönsyilevää makuuhuone-elektro-blues-hiphopia sisältävä levy piirtää uusia siveltimenvetoja Fruscianten entisestäänkin värikkääseen taiteilijakuvaan. Letur-Lefrin hienoin hetki on Glowe, 88-sekuntinen instrumentaali, jonka hajamielisen kitaranlurittelun taustalla pärisee kappaleen aikana lähes 20 toinen toistaan napakampaa rumpubreikkiä. Eniten hämmennystä aiheuttaa FM, joka yhdistelee hurmaavan epäloogisella tavalla oopperaa, räppiä, Beckiä, Wendy Carlos -syntikoita ja blues-kitarointia. Hanskasta homma karkaa vain In My Light -päätösraidalla, johon siihenkin on uhrattu ideoita keskimääräisen tupla-albumillisen verran. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

PURITY RING – SHRINES

4AD

70 Keinotekoisen genren maineestaan huolimatta witch house puhututti aikansa ja tässä on tulos. Salemin ja Pictureplanen aidosti vaarallisesta elektrosta on nyt tislattu listakelpoista söpöstelyemoilua. Näin ainakin haluaisi ensin ajatella. Shrines on pidemmän päälle toki valaiseva albumi, niin leimallisesti se kuulostaa vuodelta 2012. Levy antaa aavistuksen siitä, kuinka tasapaksu klubimusiikki on kenties viimein taipumassa joksikin muuksi: vääntyneemmäksi, kulmikkaammaksi, väkivaltaisemmaksi (vaikka Purity Ringin yösävyjä värittävä veripisarojen tihkusade onkin parfymoitu epäilyttävästi róseviinin äiteläksi). Jos tämä Corin Roddickin ja Megan Jamesin väristyksellinen äänimaailma saa 4AD-hyväksynnän, niin tuskin indievaltavirta on aivan tärviölle menossa. Toisaalta juuri Jamesin lauluääni viimeistelee Shrinesin loft-asuntoon sisäsiistiksi taustamusiikiksi. Se saa varmasti yhtyeen tien nousemaan pystyyn usean kuulijan kohdalla. Yhä useamman se saanee rakastumaan. Miten kiltti levy. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!