Minikritiikit, viikko 28

Cassettes Won’t Listen – EVINSPACEY

(Jason Drake)

62Parhaiten muun muassa Midlakelle ja Def Jux -hiphoplevymerkin artisteille tekemistään remixeistä tunnettu Cassettes Won’t Listen (brooklyniläinen Jason Drake) hapuilee elektropopin parissa sympaattisesti, mutta yllättävän amatöörimäisesti. Haukotuttavasti nimetty EVINSPACEY on sitä kiinnostavampi, mitä lähempänä keskitietä se kulkee. Perfect Day ja Wave to the Winners ovat The Postal Servicen ja Morr Musicin folktronica-artistien hengessä soivaa söpöilypoppia, joka on kuin luotu televisiomainoksiin. Dubstepistä ja Hot Chipistä muistuttavien rytmikokeilujen kohdalla Drake astuu sen sijaan syvälle metsän uumeniin. Suurta riemua Cassettes Won’t Listen ei tarjoa, mutta kelvolliseksi köyhän miehen Memory Tapesiksi siitä sentään on. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Ronnie Dunn – s/t

Sony Music

40 Jossain vaiheessa 1990-lukua sitä vain ymmärsi, että country-musiikki oli astunut 1980-luvun kaavamaisimman AOR:n saappaisiin ja stadionluokkaan. Brooks & Dunn -duo oli yksi sen ajan suosituimpia ja laskelmoivimpia yhtyeitä. Kahta vaille jokainen levy myi platinaa. Pari erosi vuonna 2009. Ronnie Dunnin ensimmäinen soololevy ei eroa duon tuotannosta juuri millään tavalla. Biisit käsittelevät yhä kovin tutuilla ja tylsillä tavoilla mytologista työväenluokkaiskokemusta, miehen omaa tarvetta rockata stetson päässä, honky tonk-baareja, joissa kadonneet sielut kokoontuvat, ja pieleen menneitä ihmissuhteita. Jos eroja haluaa hakemalla hakea, voi ehkä uskotella itselleen, että Ronnie Dunnin soundipolitiikka on hiukan särmikkäämpi kuin vanhalla bändillä. Se kuitenkin vaatii jonkin verran itsesuggestiota. Brooks & Dunn oli klassinen esimerkki bändistä, jonka kohdalla hittikokoelma riittää. Luulen, että Ronnie Dunnin soolotuotannon kohdalla kannattaa myös odottaa kokoelmaa. Tai alkaa hiljalleen koota toimivaa Spotify-soittolistaa. I Can’t Help Myself on ainoa biisi tällä levyllä, jolla on mitään saumoja päästä mukaan. (Arttu Tolonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Handsome Furs – Sound Kapital (Sub Pop)

66 Sound Kapitalin kansidesignissa on sellaista voimakasta ikonisuutta kuin klassikkoalbumien pahveissa pitääkin. Valitettavasti levy itsessään on moisesta statuksesta kaukana ja todistaa, että paljon puhuttu tuotannon ekonomisuus on usein vain eufemismi sisällön köyhyydelle. ”Äänipääomasta” puhuminen tuntuukin julkaisun kohdalla kornilta. Handsome Fursin biiseissä on tarkalleen kaksi kiintopistettä: Alexei Perryn syntetisaattori nytkyttää puuduttavasti paikallaan biisistä toiseen ja Dan Boeckner voihkii vokaalinsa niin pakotetusti, ettei sanoitusten sisältö voisi vähempää kiinnostaa. Pisteet muutamasta oikeaoppisesta (tylsästä) syntsapophaikailusta ja sinänsä kelvollisen draivin ylläpidosta nopeammissa biiseissä, jotka tekevät Sound Kapitalista viihdyttävää, mutta kasvotonta aivonarikkapoppia.
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tedeschi Trucks Band – Revelator

Sony Music

78 Derek Trucks on ilmiö. Aina hänen musiikkiaan ei oikein jaksa kokonaisuutena, mutta viimeistään slide-kitarasoolon kohdalla on pakko hiljentyä fiilistelemään. Miehellä on taikaa näpeissä, ja se koskettaa joka kerta. Derek Trucks Bandin levyillä on aina ollut joitain huikeita vetoja, mutta kokonaisuuksina ne ovat olleet aikamoista sillisalaattia jazz-, blues-, etno- ja ties mitä -vaikutteineen. Tedeschi Trucks Band on Derekin ja vaimonsa Susan Tedeschin yhteinen projekti ja fokus on tiukasti funkyssa bluesissa. Tämän musiikin soittaminen kuulostamatta tylsältä ääliöltä on todella vaikeaa, mutta avioparin 11-miehinen bändi onnistuu siinä. Groove on murhaavan tiukka olematta tylsän suorittava. Se hengittää. Torvisovitukset ovat yllättävän maltillisia tälle genrelle, jossa ylisoittaminen on yleinen helmasynti. Sama pätee urkuihin. Ja oikeastaan kaikkeen muuhinkin. Biisimateriaali ei enimmäkseen yllä samalle klassikkotasolle kuin bändin soitto, mutta ei levyltä yhtään erityisen heikkoakaan sävellystä löydy. Jos haluat rakastua, kuuntele Midnight in Harlemin viimeiset 2 minuuttia 15 sekuntia tai Shrimp and Grits -välipalan slide-näppäilyt. (Arttu Tolonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Unknown Mortal Orchestra – s/t

True Panther

82

Unknown Mortal Orchestra on burialmaisessa kasvottomuudessa viihtyvä mysteeri, jonka takaa paljastuu uusiseelantilainen, Portlandiin asettunut kitaristi Ruban Nielson. Bändin/sooloprojektin nimetön esikoisalbumi on yksi vuoden omalaatuisimmista herkuista; yhden tempun poni, jonka puolesta totolappusensa lyö enemmän kuin mielellään. Unknown Mortal Orchestran kappaleet rakentuvat lähes poikkeuksetta kolmen peruselementin päälle: karheasti svengaava breakbeat, kulmikas ja yllätyksellinen kitarariffi ja Nielsonin taipuisa ja hajamielinen falsetti. Niiden ympärillä on lähinnä tilaa, vinyylineulan rahinaa. Levy käynnistyy hätkähdyttävästi Ffunny Ffriendsillä, jonka jankuttava, rytmisesti kikkaileva riffi on samanaikaisesti parasta ja naurettavinta musiikkia mitä tänä vuonna on kuultu – voiko hyvän biisin tekeminen todella olla näin yksinkertaista? Levyn toinen tähtihetki Little Blu House on kuin Beck ja Dirty Beaches jammailemassa Slowdivea. Hittihakuinen How Can You Love Me on raikas versio The Go! Teamin pölhöilevästä pop-kaahauksesta, samanhenkinen Nerve Damage! puolestaan levyn ainoa huti. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!