Minikritiikit, viikko 28

A Place to Bury Strangers – Worship

Dead Oceans

72 Motorista meteliä rakastava newyorkilaisduo on kolmannella albumillaan odotetun hilpeällä tuulella: silloin, kun laulaja Oliver Ackermann ei mökötä sellaisten teemojen kuin Fear, Mind Control ja Revenge parissa, hän laukoo joviaaleja icebreakereita, kuten “I want to die” kappaleessa Why I Can’t Cry Anymore. Worship on pieni pettymys verrattuna keväällä julkaistuun Onwards to the Wall -EP:hen, jolla A Place to Bury Strangersin teollisesti takovassa sirkkelirockissa oli tavallista enemmän melodiaa. Avauskappale Alone lupaa vielä paljon Raveonettesin kevyt-goottia ja Curven kevyt-industrialia nättiin poppiin yhdistäessään, mutta sen jälkeen levy taantuu odotetun yksipuoliseksi, joskin tehokkaaksi korvienpuhdistusssessioksi, joka lainailee vapaamielisesti niin Jesus & Mary Chainin kahden nuotin narkkaripoppia kuin Primal Screamin Exterminatorin brutaaleja särösinfonioita. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

DIIV– Oshin

Captured Tracks

75 Kun kuulin Beach Fossilsin keikkakitaristi Zachary Cole Smithin DIIV-yhtyeen vielä Dive-nimellä julkaistut singlet Humanin ja Sometimesin, aistin poikkeuksellista biisinkirjoituslahjakkuutta ja harmoniantajua. Kun täyspitkällä Smith priorisoi tunnelman biisien edelle, lopputulos tuntuu resurssien haaskuulta. Oshin on kuin 40-minuutin mittaan venytetty siima täynnä kitaran konemaisella tasaisuudella kutomaa kahdeksasosanuottien ketjua, jonka lähtökohdat ovat ennen kaikkea uneliaan impressionistiset. Smithin kaaviomainen kitaransoitto ja pyrkimykset täydellisiin harmonioihin muistuttavat lähtökohdiltaan Durutti Columnista, vaikka sävyt piirtyvät täysin erilaisina. Toiselta puolelta DIIVin velka Stereolabin hienomekaanisiin krautsävyihin on havaittavissa selkeästi. Levyn haikeussumu rakentuu tietoiseen minimalismiin. Tapettimainen äänivirta paljastaa detaljinsa vasta, kun se alkaa kiertyä kuulijan selkärangan ympäri. Silloin huomaa, että levyn harmaudessa Air Conditioning on nimensä mukainen tuulahdus raikasta ilmaa, Waitin kone sylkee vesihöyryn alta raskasta krautpakokaasua ja Doused huipentaa soljuvan unen takaa-ajokohtaukseen. Ilmiselvästi DIIVin kitaralinjat matkaavat vääjäämättä johonkin, mutta tärkeintä levyyn ihastumisen kannalta on, että määränpää jää pimentoon. (Oskari Onninen)

http://www.youtube.com/watch?v=ClfDZIt6XxE

Echo Lake – Wild Peace

No Pain in Pop

64 Birminghamilaisyhtye on opiskellut kenkiintuijottelun alkeet esimerkillisesti ja luo kitaroiden, kaikupedaalien ja analogiurkujen avulla esikoisalbumillaan äänimaailmoita, joissa ei voi kuin viihtyä. Kuten niin monelle, myös Echo Lakelle ikimuistoisten kappaleiden säveltäminen osoittautuu kuitenkin lähes mahdottomaksi tehtäväksi; ryhdikäs Even the Blind nousee ylivertaisena esiin albumilla, jonka kappaleista suurin osa vesittyy viimeistään Linda Jarvisin löysän ja hengettömän, Cranesin Alison Shaw’n lapsekkuudesta muistuttavan laulun takia. Lupaavan bändin pitää pystyä ensi kerralla parempaan.(Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kiki Pau – Pines

Kiki Pau

79 Hattua pitää nostaa yhtyeelle, joka on näin ennakkoluulottomasti lähtenyt liikkeelle uuden albuminsa suhteen. Pelkästään digitaalisena julkaistu Kiki Paun uutukainen sisältää neljä varsinaista kappaletta, joiden yhteismitta yltää reiluun 40 minuuttiin. Onko tämä nyt jonkinlaista progeindiemusiikkia, oli niin tai näin, Pines yllättää aika suvereenisti. Pitkien kappaleiden säveltäminen on taitolaji. Kiki Pau on onnekseen onnistunut säilyttämään kokonaisuudessa ilmavuuden, ja paketti pysyy kasassa. Tunnelmasta toiseen seilaava materiaali olisi voitu julkaista omasta puolestani yhtenä tiedostona. Kohokohtia löytyy sieltä täältä, esimerkiksi toisen kappaleen Astronauttijan ajassa 5.51 alkava junnaava osa. Tokihan mieleen tulee välillä esimerkiksi The Mars Volta, mutta mitä sitten? Yllättävin suomalainen pitkäsoitto pitkään aikaan. (Petrus Koskimies)

Mission of Burma – Unsound

Fire Records

51 Mission of Burma oli ilman epäilyksen häivääkään yksi 1980-luvun alun parhaista kitararockyhtyeistä, ellei paras. Yhtye pani pillit pussiin vuonna 1983 laulaja Roger Millerin tinnutuksen takia, mutta teki kymmenen vuotta sitten täysimittaisen comebackin. Unsound on neljäs albumi paluun jälkeen – ja ensimmäinen, jonka soisi jäävän viimeiseksi. Siinä missä OnoffOn (2004), The Obliterati (2006) ja The Sound the Speed the Light (2009) kuulostivat raikkailta ja elinvoimaisilta, Mission of Burman vaikutuksen Guided by Voicesin, Fugazin ja The Constantinesin kaltaisiin yhtyeisiin selväksi tekeviltä veteraanirockin pieniltä aarrearkuilta, soi Unsound myötähävettävän kolhosti ja kulmikkaasti, Millerin pinnistelevän mylvinnän säestämänä. Albumin yhdestätoista kappaleesta vain Second Televisionissa ja 7’sissä on bostonilaiskvartetille ominaista rapeutta ja ketterää räväkkyyttä, muuten Unsound kompuroi eteenpäin kankeasti lompsuttaen kuin kolmijalkainen hurtta. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pää kii – Inkkarit kanootissa EP

Airiston punklevyt

88 Jos Kakka-hätä 77 oli kotimaisen punkin pelastaja, on Pää kii suomalaisen rockin tuhoaja. Tai jotain. Varmaa on vain se, että aiemman Kalifornia Dreamin’ -singlen ohella Inkkarit kanootissa on siunatuinta rähinää pitkiin aikoihin: äärimmilleen viritetyn koneen hajoaminen kuulostaa tältä, mutta jotenkin osaset pysyvät kasassa. Kaikki eivät sen energiaa tule sulattamaan. Pää kiin kuunteleminen vaatii kosolti suolia ja tiettyä levydivarimaista anaalisuutta. Inkkarit kanootissa on musiikillinen vastine levykaupalle, jonka valikoimassa on ainoastaan henkilökunnan suosikkilevyjä ja kyltti tiskin yllä käskee asiakkaita pysymään hemmetin kaukana. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!