Minikritiikit, viikko 27

The Hundred in the Hands – Red Night

Warp

42 Brooklyniläisduo yhdistelee elektronista soundia 1980-lukuiseen 4AD-taiderockestetiikkaan tavalla, joka tuo mieleen Zola Jesusin ja Austran – nimittäin siinä mielessä, että ”onpahan vaatimatonta tavaraa Zola Jesusiin tai Austraan verrattuna”. Eleanore Everdellin ja jonninjoutavassa The Boggs -yhtyeessä garagerockanneen Jason Friedmanin toinen albumi on pykälän heikompi esitys kuin kohteliaan kiinnostuneen vastaanoton saanut vuoden 2010 eponyymi esikoislevy. Kaksikko on ilmeisesti päätynyt siihen, että mitä me melodioista, kun ei melodiatkaan meistä. Everdellin lauluosuudet leijuvat monotonisten, tummanpuhuvien ja taatusti huumorintajuttomien taustojen päällä irrallisina, mistään kertomatta ja mihinkään tarttumatta. SF Summer ja Tunnels antavat jonkinlaista toivoa paremmasta, mutta kun tällaisesta tavarasta on muutenkin ylitarjontaa, niin – Simo Salmista lainataksenimitä sitte? (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jaill – Traps

Sub Pop

46 Kolmannen albuminsa julkaiseva Jaill kuuluu Sub Popin kitarapoptarjonnan ynnä muuta -osastoon. Wisconsinilaistrion melodinen lofi-powerpop on letkeää, mutta melodisessa kulmikkuudessaan siinä määrin teennäistä, ettei yhtye saa kaivettua periaatteessa hedelmällisestä Ramones meets Beach Boys -maaperästä esiin kovinkaan meheviä herkkuja. Räväkämpää nykymenoa kaipaava tarttukoon mieluummin The Vaccinesiin, oikeasti hienoja voimapopsävellyksiä etsivä hakeutukoon puolestaan Big Starin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kuningasidea – On uusi aika

Warner

56 Sanotaan nyt ihan suoraan, että kyllähän helsinkiläinen Kuningasidea on vaihtopenkkiversio Jätkäjätkistä. 11-henkinen pumppu yhdistelee hyvinkin samaan tapaan reggaeta, hiphopia, kansanmusiikkityylejä, nostattavia kertosäkeitä ja rastatukkaista Alppipuisto-maailmanparannusta. Se vaan jää kakkoseksi vähän joka osa-alueella: livepoljento ei yllä samanlaiseen hurmioon, osuuksiaan vuorottelevat vokalistit eivät ole yhtä persoonallisia tapauksia, tyylien kirjo ei veny ihan yhtä laajaksi. Kun orkesteri vielä levyttää monikansalliselle, saatan jo kuulla kyynikkojen hymähtelevän kantakaupungin kaikilla laidoilla. Tosiasiassa Kuningasidean musiikki on paikoin melko nautittavaa, jos sitä onnistuu kuuntelemaan puhtaalta pöydältä. Varsinkin levyn alkupuoli toimii: Valkoinen lippu on energinen avaus, Huomisen haavat -biisin lohtuhalireggae pysyy viivan oikealla puolella, Suurmiehet on rempseä nostatus, jopa isoksi mainosradiohitiksi noussut Enemmän duoo ku sooloo kestää hoilotuskertsinsä varassa ainakin muutaman viikon. Sitten mitta alkaa kuitenkin täyttyä. Esanssinimelä Prinsessa löysi kohdeyleisönsä Kumpulan kyläjuhlilla, kun prinsessamekkoiset kolmevuotiaat tytöt jorasivat innolla nimikkobiisiään. Kotioloissa se vaivaannuttaa kohtuuttomasti. Tästä hudista levy ei enää toivu, vaan yleinen hyvähenkisyys, rohkaisevuus ja alleviivattu myötäeläminen alkavat nakertaa aivokuorta biisi biisiltä pahemmin. Vasta ylevän Tiikerililja-päätösraidan pseudofilosofinen fiilistely maistuu taas luontevalta. (Niko Peltonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Patti Smith – Banga

Columbia

73 Patti Smith on joka suhteessa rockin historian hienoimpia ihmisiä, mutta viimeisen vuosikymmenen ajan hänen mielenkiintonsa tuntuu olleen muualla kuin rockissa. Loistava nuoruudenmuisteluteos Just Kids saa toivomaan, että asiat pysyisivätkin tällä tolalla. Tietysti myös uusi albumi originaalia Smith-musiikkia kahdeksan vuoden tauon jälkeen kiinnostaa. Se ei vain tule samalla tavalla puun takaa tai tarjoa mitään kovin yllättävää. Tasaisen laadukkaita kappaleita kylläkin. Eikä siinäkään tietysti mitään vikaa ole. Mutta jos Gone Againista (1996) alkaneen Smithin myöhäiskauden ensimmäiset levytykset löivät tantereeseen viisaalla, mutta silti intohimoisella rockmusiikilla, ei Banga kuulosta enää yhtä pakottavan sanomisen tarpeen synnyttämältä. Lisäksi Smithin nyttemmin aika hartaalta, suorastaan mantramaiselta kuulostavasta musiikista on leikkaantunut ääripäitä, varsinkin vielä 1990-luvun lopun levyillä loistavasti toiminutta kiihkeämpää rokkausta. Väkevä Fuji-san on sentään puoliaskel tähän suuntaan ja luultavasti albumin parasta antia. Enimmäkseen tarjolla on vakavaa aikuisen ihmisen musiikkia vailla turhien genrerajojen painolastia, paljon viittauksia ajattelijoihin ja taiteilijoihin Senecasta Amy Winehouseen, maestron itsensä täysipainoista presenssiä, superpätevien muusikoiden huolella hiomia sovituksia ja ihan lopuksi luonnosmainen luenta Neil Youngin After the Gold Rushista. Smith on yhä selvemmin metataiteilija, joka tekee taidetta taiteesta – tai ehkä maailman lahjakkain taidefani. Bangassa ei ole mitään vikaa, mutta neron tuotantoon tutustumista siitä ei kannata aloittaa. (Niko Peltonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Totally Enormous Extinct Dinosaurs – Trouble

Polydor

72 ”Älyttömän suuret sukupuuttoon kuolleet dinosaurukset” on tietenkin aivan mahtava yhtyeen nimi. Niin mahtava, että se saisi Mauri Sariolankin punastumaan – ikään kuin ”älyttömän suuri” ja ”sukupuuttoon kuollut” eivät olisi määreitä, jotka sisältyisivät dinosauruksen käsitteeseen ilman erillistä mainintaa. Jos niin ikään huumorintajuisesti kastetun Orlando Higginbothamin projektilta odottaa sen nimen kaltaista hulvattomuutta, pettyy ankarasti. Muun muassa Katy Perryä ja Lady Gagaa remiksanneen brittituottajan top 40 -esikoisalbumi sisältää yllättävänkin hienostunutta elektronista poppia, joka on usein kuin sekoitus Junior Boysin kuulasta tunnelmointia ja Hot Chipin nörttihousea. Higginbotham osoittaa monipuolisuttaan kurkottelemalla myös niin dancehall-rytmittelyjen (Promises), Kindnessin kutuelektron (You Need Me On My Own) kuin Justice-röpöttelynkin (American Dream Part II) suuntaan. Ylipitkän ja hiukan sekavan albumin tähtihetkiksi nousevat melodinen Trouble, häiritsevän tutun ”faith don’t fail me now” -samplen siivittämä Tapes & Money sekä Warp-legendojen ja varhais-dubstepin hienoudesta muistuttava Closer. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!