Minikritiikit, viikko 26

Nuorgam

Karhumauri – s/t

Helmilevyt

69 Karhumaurin tarinat ovat yhtä kuin nurmikolla makoileminen heinänkorsi suussa ja kädet pään takana. Oikeastaan jokainen biisi pyrkii luomaan huolettoman tunnelman, jossa kaikista elämän epäolennaisuuksista muodostuukin onnellisuus. Karhumaurin esikoisesitys on ilmeisesti tehty olohuoneessa kalsarit jalassa sunnuntaiaamuna. Kattilarummut tosin puuttuvat. Sapluuna on mies, kitara ja b-tai c-osassa mukaan ilmestyvä taustaorkesteri. Sovituksia lienee tehty studiossa, ainakin olen kuulevinani. Mitään taivaallista yhteensoittoa tämä ei ole, mutta tuskin sitä on haettukaan. Tuotannon nuhaisuus toisaalta sopii Maurin meininkiin, toisaalta siellä täällä biisi ei oikein jaksa kantaa loppuun saakka. Saimaalla vietetty päivä biisin aiheena ja kertosäkeenä melkein karkoittaa kuuntelemasta loppulevyä. Hyvää Karhumaurissa on kuitenkin se, ettei lyriikka kaikesta subjektiivisuudestaan huolimatta ala missään kohdin vituttaa. Kai tämä on sitten karheaa indiepoppia niihin sata ihmistä vetäviin pikkukuppiloihin. Ei mene voimasoittoon, mutten tätä Huuto.netiinkään vielä pistä. (A. Arvaja)

http://youtu.be/Ke9SutDHsGs
Ai niin, tämä Mauri on muuten julkaissut edellisessä elämässään albumeita Fat Cat -levymerkille (Sigur Rós). Tuolloin nimi oli Drowsy. Tässä Bright Dawn (2003).

Mercury Rev – Deserter’s Songs Instrumental

Excelsior Melodies

61 Syyskuussa 1998 ilmestynyt Deserter’s Songs merkitsi käännettä Mercury Revin uralla. Sekavien levyjen ja huuruisen elämän ryvettämä yhtye ryhdisti sitä tehdessään rivinsä ja loi alkuperäisbasistinsa David Fridmannin tuottamana äänimaiseman, jossa vaihtoehtorockin jäljet peittyivät elokuvamaiseen epiikkaan. Sointi oli niin vahvaa ja ilmaisuvoimaista, että sekä yhtye että tuottaja jalostivat siitä itselleen tavaramerkin. Nyt merkkipaalua kunnioitetaan täyspitkällä instrumentaalireplikalla. Laulusta riisuttu albumi soi kuulaasti, kenties alkuperäistäkin visuaalisemmin. Levyn äänipatja on pehmeä ja kerronnallinen. Vaikka jälki on odottamattoman nautinnollista, soiton rikkumattomuuteen kaipaa inhimillisiä säröjä. Kiinnekohdattomaksi silottunut levy osoittaa kappaleiden persoonan rakentuneen sittenkin laulun kautta. Niinpä instrumentaaliversiolle voi lupailla lähinnä kuriositeettiarvoa, vaikka sen ymmärtää samalla ylvääksi tiivistelmäksi yhtyeen ja Fridmannin pohjimmaisesta visiosta. (Hannu Linkola)

Moby – Destroyed

Mute Records

40 Tätä levyä tullaan karsastamaan kahdesta syystä: se on Mobyn tekemä ja kuulostaa leimallisesti Mobylta. Artistin hyvät ja huonot puolet löytyvätkin sen kummemmin etsimättä. 1990-luvulle palautuva utuinen konepop kuulostaa vuoroin nostalgiselta, vuoroin aikansa eläneeltä. Albumin estetiikka tuo mieleen kliinisen ja onton suurkaupunkiutopian, mutta parhaiden hetkien haikea taustavire kertoo jostakin paljon inhimillisemmästä. Moby paljastaa levyn syntyneen unettomina hotelliöinä muun maailman nukkuessa. Väsynyt eristyneisyys välittyy eteerisenä ja irrallisena sointina, jota Moby juonellistaa levyn yhteydessä jaettavalla valokuvakirjalla. Virttyneiden jousien varaan rakentuvassa kokonaisuudessa on paljon kliseitä ja aivan liikaa kestoa, mutta olisi kohtuutonta väittää, etteikö levy kertoisi myös tekijänsä ammattitaidosta. Hetken aikaa, ennen kuin ilmaisun loputtomuus kääntyy itseään vastaan, levy vihjaa voivansa tarjota aamuauringon kaltaista lohtua yön tylppään yksinäisyyteen. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tom Vek – Leisure Seizure

Island

59 Tom Vekin esikoisalbumi We Have Sound (2005) oli julkaisuvuotensa ilahduttavimpia lofi-pop-herkkuja. Sen ilmestymisen jälkeen Vek katosi kuin maan nielemänä. Kun lontoolaisen ihmelapsen kakkosalbumin nyt vihdoin ilmestyy, on hän ehtinyt varttua jo 30-vuotiaaksi. Leisure Seizure on pettymys; ei sen takia, että se on melodisesti ja laulullisesti yhtä köyhä ja maneerinen (Vek ei laula ”aroused” vaan markesmithmäisesti ”aroused-ah”) kuin We Have Sound, vaan sen takia, ettei uutta studiota vuosikaudet väkertänyt Vek ole keksinyt soundillisesti mitään uutta. Kitarat ovat Leisure Seizurella sivuosassa ja päärooleissa kuullaan analogisyntikoita ja kulmikkaita rytmejä, joiden väkinäisyys ja svengittömyys torpedoi levyn kappaleista useamman kuin kolme. Tom Vek paljastuu köyhän ja yhden miehen Tv on the Radioksi ja jättää lunastamatta kuuden vuoden aikana kasautuneet odotukset. (Antti Lähde)
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

YACHT – Shangri-La

DFA

62 YACHT onnistuu neljännellä albumillaan huomattavasti paremmin kuin hämmästyttävän positiivisesti vastaanotetulla See Mystery Lightsilla (2009), mutta duoksi (tuottaja Jona Bechtolt ja laulaja Claire L. Evans) vakiintunut portlandilaisyhtye ei edelläänkään löydä luontevaa jalansijaa listapopin, new waven ja kokeellisemman elektronisen musiikin kolmiossa. Hektinen singlebiisi Utopia esimerkiksi on varsin hyvä ralli, mutta uhkaa jämähtää ei-kenenkään maalle: toisaalta liian muovista noustakseen esikuviensa Devon ja The B-52’sin tasolle, toisaalta liian rämisevää ja epämääräistä pystyäkseen kilpailemaan Ting Ting Tingsin ja New Young Pony Clubin kaltaisten sliipattujen aikalaistensa kanssa. Yachtin läpitunkeva amatöörimäisyys on pikemminkin rasittavaa kuin sympaattista. Oireellista onkin, että bändi on parhaimmillaan silloin, kun se kuulostaa joltain muulta kuin itseltään – milloin Metronomyltä (One Step), milloin LCD Soundsystemiltä (Paradise Engineering). (Antti Lähde)
http://youtu.be/xDkNXF07SDU

Neil Young & the International Harvesters – A Treasure

Reprise
81 Neil Young jatkaa aarrejahtia arkistoissaan hyvällä menestyksellä. Tällä kertaa miehen käsiin on tarttunut nauhoja vuosien 1984 ja 1985 Yhdysvaltain-kiertueelta, jonka hän teki The International Harvesters -kokoonpanon kanssa. Pitkän linjan countrymuusikoista koostuva yhtye on hurjassa iskussa ja patistaa Youngin tulkitsemaan laulut täydellä sydämellä. Retkue osaa tyylilajinsa kaikki kikat, eikä yritäkään viedä kappaleita liian kauas juuriltaan. Perinteiden suvereenista hallinnasta huolimatta orkesteri on kiinnostavimmillaan silloin, kun se lähtee seikkailemaan sähköisemmän ilmaisun pariin. Niinpä kansilehtiseen painetussa keikka-arviossa kehuttua Powderfingeria huomaa kaipaavansa enemmän kuin muutamaa mukaan kelpuutettua kappaletta. Mestarillisen soiton ja kiinteän tunnelman lisäksi albumin täkyinä ovat viisi aiemmin julkaisematonta raitaa, joista jokainen puoltaa paikkaansa. Erityisesti levyn päättävä, hyytävän hieno Grey Riders osoittaa yksinäänkin albumin nimen perustelluksi. (Hannu Linkola)
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!