Minikritiikit, viikko 26

2:54 – 2:54

Fat Possum

80 Thurlow’n siskosten johtaman yhtyeen debyyttialbumissa on samanlaista öistä hehkua kuin niin ikään brittiläisen The Xx:n parin vuoden takaisessa debyytissä. Ilmeisesti bändin nimi ei kuitenkaan viittaa keskiyön hetkeen, kuten olin itse taipuvainen kuvittelemaan, vaan Hannahin ja Colletten suosikkikohtaan eräässä Melvinsin biisissä. Kyseisessä kappaleessa kahden minuutin ja viidenkymmenenneljän sekunnin paikkeilla on juuri se tyyni kohta ennen kitaramyrskyn repeämistä. Albumia kuunnellessa molemmat tulkinnat tuntuvat relevanteilta. Vaikka mielestäni levyllä kuuluu selkeä hengenheimolaisuus juuri Xx:n ja hetkittäin myös esimerkiksi Wild Beastsin tuotantoon, luottaa 2:54 selvästi eniten kitararockin voimaan. Tyylikkään albumin suurin vahvuus on sen yhtenäisessä tunnelmassa, joka säilyy eheänä kappaleesta toiseen käymättä silti yksitoikkoiseksi saati itseään toistavaksi. Siskosten yhtä aikaa etäisinä ja lähellä soivat äänet täydentävät oivallisesti tuota tunnelmaa ja tuovat oudosti mieleen myös Alias & Tarsierin Brookland/Oaklyn-albumin (2006), joka taas edustaa aivan toisenlaista tyyliä. Osa albumin kiehtovuudesta syntyykin sen kyvystä herätellä erilaisia mielleyhtymiä kuulostamatta kuitenkaan miltään muulta kuin itseltään. Hienon ja aikaa kestävän albumin merkki on usein se, että siitä on vaikea osoittaa selkeää huippua. Todennäköisesti juuri se saa kuuntelijan uppoutumaan myös tähän albumiin kerta toisensa jälkeen, kunnes erilaiset ääriviivat alkavat hitaasti hahmottua pimeän keskeltä. (Tuomo Yrttiaho)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Beachwood Sparks – The Tarnished Gold

Sub Pop

58 Beachwood Sparks on superkokoonpano sanan löyhimmässä mahdollisessa merkityksessä: kymmenen vuoden takaisen lopettamisensa jälkeen losangelesilaisyhtyeen jäsenet ovat soitelleet marginaaliin tuomituissa indiepopyhtyeissä (Mystic Chords of Memory, Frausdots, All Night Radio) ja ansainneet leipäänsä ihan oikeasti menestyvien ryhmien (Interpol, Ariel Pink’s Haunted Graffiti) kiertuevahvistuksina. Kaksi albumia ja yhden ep:n vuosituhannen alussa julkaissut Beachwood Sparks yhdistelee musiikissaan 1970-luvun luvun countryrockia ja länsirannikon psykedeliaa. Gram Parsonsin, Neil Youngin, Van Morrisonin ja Nick Draken klassikot on kuunneltu tarkkaan, mutta mitenkään ihmeellisesti niistä ei ole inspiroiduttu. Miedosti miellyttävä ja taatusti sunnuntai-aurinkoinen, mutta välillä vähän teennäisesti mariachin ja bluegrassin maisemiin eksyvä levy tuo uudemmista yrittäjistä mieleen Mojave 3:n ja hiljattain tuhat kertaa mielenkiintoisemman albumin julkaisseen Lightshipsin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jukebox the Ghost – Safe Travels

Yep Roc

37 Jokaisen popsäveltämisestä kiinnostuneen on hyvä lotkauttaa korvaansa Paul McCartneyn, Todd Rundgrenin ja Queenin 1970-luvun tekemisille. Klassisen soft rockin suohon on kuitenkin helppo upota, jalkojen alla kun on pelkkää siirappia – ja Jukebox the Ghostin Tommy Siegel ja Ben Thornewill lilluvat siinä nyt korvannipukoitaan myöten. Newyorkilaisen pianorocktrion kolmas albumi on muodollisesta pätevyydestään huolimatta ihan hirvittävää kuultavaa, kuin jonkinlainen The Feelingin, Ben Foldsin, Mikan ja Jack’s Mannequinin epäpyhä sekasikiö. Taidokkaista melodianpätkistä ja stemmalauluista ei ole paljon iloa, kun seuraava lyyrinen latteus tai tekopirteä sovitusratkaisu odottaa aina korkeintaan tahdin päässä. Safe Travelsia sietää, kun äänessä on Siegel (Oh Emily on jopa ihan kivaa Billy Joel -new wavea), mutta Thornewillin ulistessa romanttisia katumusharjoituksia (”Oh, we might’ve kissed a bit too soon”) horjuvalla äänellään kuulija näkee silmiensä edessä vain Flight of the Conchordsin koiranpentukatseisen Bret McKenzien. Jonkun lain pitäisi sitä paitsi kieltää aloittamasta poplaulua säeparilla: ”He was a songwriter, writing songs about a girl / She was a ghostwriter, lying to the world in deep anticipation”. Mielellään perustuslain. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Maxïmo Park – The National Health

Warp

80 The National Health on jonkin sorttinen, muttei aivan toivotunlainen irtiotto 2000-luvun postpunk-revivalin lahjakkaimpiin kuuluvalta yhtyeeltä. Maxïmo Parkin toivoisi vielä selkeämmin karistavan kintereiltään rutiininomaisimmat Kaiser Chiefs -revittelyt (Write This Down) ja siirtyvän yhä selkeämmin Roxy Musicin kaltaisten taidepopyhtyeiden suuntaan. Sunderlandilaisyhtyeen neljännen levyn kappaleista vaatimusta puoltavat etenkin Pulp meets David Sylvian -tyylinen single Hips and Lips sekä ABC:n hengessä paisutteleva This Is What Becomes of the Broken Hearted. Gil Nortonin (Pixies, Foo Fighters) rockisti tuottama The National Health muistuttaa jälleen, että Paul Smith on yksi 2000-luvun unohdetuista brittipop-keulakuvista; hienon Margins-sooloalbuminkin (2010) tekaissut 33-vuotias tekee tälläkin kertaa vaikutuksen niin omaleimaisena tekstittäjänä kuin alati monipuolisemmaksi kehittyvänä laulajana. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Eugene McGuinness – The Invitation to the Voyage

Domino

44 Indie- ja listamusiikki kulkevat lopulta hyvin lähellä toisiaan. Ongelmia tuottaa jossain näiden kahden välillä sijaitseva ei-kenenkään-maa, jolle eksyttäessä olo käy hyvin epämukavaksi. Moni on ehkä todistanut elitististä tilannetta, jossa vaihtoehtoväkeä vetävän diskon dj kuvittelee soittavansa suuren indiesensaation, mutta ämyreistä kuullaankin suuri valtavirtahitti. Arctic Monkeysin, Amy Winehousen tai Miles Kanen soidessa tanssilattia jähmettyy paikoilleen ja tyhjenee lukuun ottamatta muutamaa kadulta sisään eksynyttä randomsielua – ja niitä nyreytensä menettäneitä indiepissiksiä, jotka humalatilansa vuoksi eivät enää erota biisejä toisistaan. Tämä kuolettavan vaivaantunut tunnelma vallitsee läpi Eugene McGuinnessin kolmannen albumin. Se yrittää olla hieman kaikkea James Bondista Peter Gunn -riffin kautta David Lynchiin: musiikillinen ja visuaalinen popkulttuurihalpahalli. The Lion -kappale videoineen kertoo kaiken olennaisen levyn estetiikasta: huonon maun maksimointi ja ylikorostettu stilisointi peittää niukat inspiraatiot. Thunderbolt-singlelohkaisu sisältää toki herkullisia tuotantoarvoja – mutta McGuinnessille enemmän on vieläkin enemmän – ja kappale myös hukkuu niihin. Biisi on puleerattu niin halvalla tavalla mahtipontiseksi, että se lähes alleviivaa kertosäkeettömyyttään peittelevän vaikutuksen sijaan. Kliseiden kavalkadi on kosmetisoitu niin banaaliksi, että radiosoitto on taattu. Invitation to the Voyage vedonnee niihin, joihin kiekuvat laulusuoritukset, liioitellut fraseeraukset, kriteerittä fanitettava brittiläinen jäykkyys ja isolta kuulostavan valtavirtapopin yhdistely pinnallisella tavalla vaihtoehtoiseen poseeraamiseen toimii. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Veli-Matti O. Äijälä – Raskas taakka

Vauva / Joteskii groteskii

55 Raskas taakka on Veli-Matti ”Läjä” Äijälän nelibiisinen kooste elektronista jylyä, joka ainakin väitetysti kertoo Äijälän perheen asteittaisesta poismenosta. Näistä henkilökohtaisista syistä yksipuolisena vinyylinä julkaistu ep ehti pölyttyä Äijälän arkistoissa useamman vuoden ajan ennen kuin Joteskii groteskii yhteistyössä Vauvan kanssa sai pukattua sen ulos. 400 kappaleen painoksena julkaistun ep:n kappaleet ovat mekaanisesti jyystävää ja jyskyttävää bassomuhjua, jonka päälle Äijälä ölisee ahdistuneen kuuloisena tuntojaan. Lopputulos kuulostaa nimensä mukaiselta niin tekijälle kuin kuulijallekin. Koska ainut tapa päästä sisälle Äijälän rujoon ja koukuttomaan kärsimykseen on äänenpaine, vaikutukset ovat psyykkisen sijaan fyysisiä. Jäljelle jäävät kivistävät korvat, maailmanlaajuisesti yllättävän laajalle levinnyt Läjä-filia ja potentiaali tulevaisuuden Discogs-rikastumiseen. (Oskari Onninen)